Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Se kuivempi skandieepos
Square Enix osaa olla välillä melkoinen lottokone pienempien ja keskikokoisten julkaisujensa kanssa. Parhaimmillaan japanilaispelitalo on yllättänyt positiivisesti NieR: Automatan ja Dungeon Encountersin kaltaisilla helmillä, kun taas aina välillä myyntiin on onnistuttu tuomaan pokerinaamalla The Quiet Manin ja Babylon’s Fallin kaltaista tauhkaa.
En ollutkaan ihan varma, mitä ajatella Valkyrie Elysiumista maaliskuisen paljastuksen jälkeen. Yhtäältä epäilykset heräsivät heti, sillä kyse on uniikit Valkyrie Profile -roolipelit suoraviivaisempaan toimintamuottiin sullovasta pelistä. Toisaalta mikäli kehittäjä Soleililla vain piisaa tarpeeksi hyviä ideoita ja resursseja niiden toteuttamiseen, olisi kyseessä mitä oivallisin mahdollisuus kohottaa sarja modernin yleisön tietoisuuteen.
Valitettavasti Valkyrie-pelit tuomitaan todennäköisesti uuteen unohdukseen Elysiumin myötä. Peli ei edusta Squaren huonointa antia viimeisen vuoden sisään, mutta sen suurin synti on, että kaikessa keskinkertaisuudessaan se ei jätä minkäänlaista muistijälkeä.
Jo lähtökohdat ovat huonot, sillä tarinaltaan ja tapahtumiltaan Elysium on vain varjo edellisistä peleistä. Skandikliseitä mukaillen Ragnarök tietysti uhkaa maailmankaikkeutta ja Odin usuttaa nimeämättömän valkyriansa puhdistamaan sieluja läpi Midgårdin. Tutuilla elementeillä ei kuitenkaan tehdä ihmeitä, sillä tapahtumat ja hahmot jäävät auttamatta niin ohuiksi, että pää tuntuu täyttyvän pelatessa lähinnä harmaasta pilviharsosta.
Harmautta on luvassa lisää pelimaailman tarjoamana, sillä koko seikkailu näyttää alusta loppuun kuluneen värittömältä. Ilmiötä voisi periaatteessa yrittää perustella maailmanlopun teemalla, mutta ratkaisuna se olisi tällöinkin niin tylsä, että moisen väittäminen olisi lähinnä itsepetosta.
Ympäristöistä näkeekin ensimmäisenä, miten tiukalla budjetilla peli on jouduttu lopulta tekemään. Pelin päätarina jakautuu kaikkiaan kymmeneen tehtävään, mutta erilaisia pelialueita on sitäkin vähemmän, ja ne jäävät vaivoin mieleen muina kuin sinne tänne ulottuvina putkistoina. Muutamiin kohtiin on onnistuttu ujuttamaan mukaan korkeuseroja hyödyntäviä pieniä salaisuuksia ja pulmia, mutta lähtökohtaisesti ympäristöt ovat olemassa vain pitkittääkseen kokemusta keinotekoisesti käytävillä ja poluilla, jotka jatkuvat pidempään kuin niiden olisi tarvis.
Eniten kehityshuomiota Elysiumissa ovat saaneet taistelut. Hyvin yksinkertainen alkuasetelma onnistuu vähitellen kasvamaan mielenkiintoisiin mittasuhteisiin, kun valkyrian käyttöön avautuu joukko erilaisia aseita. Kaikkea kättäpidempää erilaisista miekoista keihäisiin heilutetaan hieman omalla tavallaan. Aseiden ja valkyrian kehittäminen avaa käyttöön uusia liikkeitä, jotka tekevät kamppailusta parhaimmillaan yllättävänkin sujuvaa ja jopa näyttävää puuhaa. Syvyyttä saadaan mukaan vielä taioilla ja einherjar-apureilla. Ne antavat valkyrian käyttöön erilaisia elementaalikykyjä, joita tietenkin käytetään hyödyksi vihollisten heikkoja kohtia vastaan.
Taistelemisen hyvät puolet eivät riitä pelastamaan Valkyrie Elysiumia tylsyydeltä. Taisteleminen ei ensinnäkään ole sekään täydellistä, sillä epäluotettavan kameran ohella varsinkin jäykkä torjuminen ja väistely alleviivaavat kokonaisuuden rosoisuutta. Ankea tarina ja maailma ovat yhtä lailla omiaan toimimaan lähinnä unilääkkeenä, joka saa kymmentuntisen seikkailun tuntumaan ikuisuudelta.