Vampire: The Masquerade – Swansong / Arvostelut / pelaaja.fi

Vampire: The Masquerade – Swansong

7.08.2022 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
0

Vampire: The Masquerade – Swansong -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden heinäkuun numerossa 235. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!

Kovaa peliä Bostonissa

On innostavaa seurata, kuinka hövelisti Vampire the Masquerade -lisenssin omistajat jakavat maailmaansa videopelien tekijöiden armoille. Viime numerossa arvostelin battle royale -räiskintä Bloodhuntin, jossa Vampire-pöytäroolipelien pimeyden maailma on paperinohut kulissi ruudinkäryiselle räiskinnälle. Heti perään saadaan Big Bad Wolf Studion Swansong. Ranskalainen yhtiö on tehnyt samasta aiheesta hitaan, pohdiskelevan ja puheliaan etsiväpelin, jossa ei ole lainkaan taistelua. Kun pelimaailman lisenssiä ei varjella kuin herkkähipiäistä herranterttua, tulokset ovat ainakin kiinnostavia.

Vampire-pelejä on nähty vuoden 2000 Redemption- pelistä asti, ja ne ovat omaksuneet ärsyttävän usein toistuvan kaavan. Pelaaja aloittaa aina uunituoreena vampyyrina eli neonaattina, jolle alussa väännetään rautalangasta epäkuoleman lainalaisuudet ja joka sitten etsii omaa paikkaansa vampyyrien yhteiskunnassa. Hoh hoijakkaa. Onneksi Swansong arkistoi tämän turvallisen ratkaisun ö-mappiin. Pelissä ohjataan kolmea eri vampyyria, joista jokainen on vähintään satavuotias ja vakiintunut osa verenimijöiden verkostoa. Hinta on se, että tarina avautuu nyypälle paljon vaikeammin.

Tapahtumapaikka on Boston, ja pelaaja seuraa hallitsevan vampyyrilahko Camarillan edustajia, kun voiton hetki kääntyy housut kintuissa -tyyliseksi katastrofiksi. Kaupungin hallitsija, prinssi Iversen, on solminut liiton Hartfordin verinoitien kanssa, mutta liittoa juhlistavat cocktailpippalot keskeytyvät vääränlaiseen verilöylyyn. Kuka epatto uskaltaa hyökätä epäkuolleiden kerman kimppuun? Pelin alussa kaikki ovat täysin pimennossa.

Pelattavat hahmot tarinoineen ovat Swansongin kantava pilari. Toreador-klaanin Emem on niistä inhimillisin, köyhistä oloista lähtenyt yökerhoketjun omistaja. Hän edustaa vampyyrien glamoröösiä, juonittelevaa puolta ja haluaa kavuta toteemipaalun huipulle, vaikka taustalla tykyttää vanhan rakkauden kipu. Malkavian- klaanin Leysha edustaa traagista ja mystistä vampyyrityyppiä. Tulevaisuuden ennustava nainen kaivetaan naftaliinista mielisairaalasta, kun hallitsija tarvitsee erikoistutkijaa, mutta samalla tämän karhuemon pitäisi kaitsea söpöä vampyyripenskaansa.

Kolmikon täydentää Ventrue-klaanin Galeb, jonka kautta näytetään vuosisatojen painon vaikutus. Partajehu on ancilla eli veteraanivampyyri, jonka karaistunut pokerinaama ei koskaan säröile. Muinaismuisto pohtii perintöään ja tuntee salaperäisen kutsun lähteä kauas pois. Kaikille on kirjoitettu runsaasti historiaa, joka selviää pelin aikana, ja alkuepäilyksien jälkeen pidin jokaisesta yllättävän paljon.

Kun lähtökohtana on pöytäroolipeli, sitä odottaisi saavansa tietokoneroolipelin. Swansong on kuitenkin sen sijaan sekä Sherlock Holmes -tyylinen etsiväpeli että Quantic Dreamin elokuvallisista peleistä muistuttava seikkailu, jossa lätistään aivan jatkuvasti. Tyypillinen kenttä on ylellinen kattohuoneisto, jossa on läjä pulmia, hirveä määrä luettavia dokumentteja ja epämääräinen joukko sivuhahmoja. Ne ovat joko vihamielisiä tai eivät muuten haluaisi kertoa mitään. Swansongin eduksi voi sanoa senkin, että se ei ikinä väännä mitään rautalangasta. Osa pulmista on helppoja, osa yllättävänkin vaikeita, eikä peli missään vaiheessa tuputa ratkaisuja.

Miten Swansong sitten sovittaa mukaan alkuperäisen roolipelien järjestelmän eli vampyyrien taidot ja voimat? Valitettavasti vastaus tähän on yksi sana: karmeasti. Hahmoilla on läjä nollasta viiteen skaalaavia taitoja, kuten koulutus, päättelykyky, retoriikka ja psykologia. Niitä käytetään esineiden tutkimisessa, johtolankojen tulkinnassa ja keskusteluissa, jotka on usein muokattu pelin taisteluiksi. Ohjattava hahmo ja kuulusteltava tyyppi sotivat väittelemällä, ja voitto vaatii tyypillisesti neljä onnistunutta hetkeä. Niitä voi saada valitsemalla juuri oikean repliikin tai kaivamalla vastustajan heikkouden vaikkapa psykologialla. Jos jutustelut sössii, kyseinen tyyppi tukkii turpansa pysyvästi, sillä peli automaattitallentaa etenemistä jatkuvasti.

Tähän on sidottu myös vampyyrien yliluonnolliset voimat eli disciplinet. Otetaan esimerkiksi Leysha. Hänellä on kolme voimapuuta eli superaistit antava Auspex, hiiviskelytaito Obfuscate ja kuolevaisten aivot lanaava Dominate-hypnoosi. Auspex avaa kenttiin menneiden tapahtumien psyykkisiä uusintoja tai vaikkapa supernenällä seurattavia parfyymivanoja. Dominatella voi käskeä ihmiset kertomaan tietonsa, ja Obfuscatella voi naamioitua yleisesti poliisiksi tai jopa yhdeksi tietyksi ihmiseksi, mikä avaa uusia keskusteluvaihtoehtoja. Voimat kasvattavat nälkämittaria, jota voi laskea juomalla verta. Juotavia ihmisiä on kentissä hyvin rajallinen määrä, joten disciplinet ovat ikään kuin pulmanratkaisun voimatyökaluja, joiden akkuja täytyy säästellä järkevästi. Tähän asti kaikki kuulostaa hyvältä teoriassa, eikö vain?

Ongelma on kuitenkin siinä, että Swansong ei todellakaan pidä pelaajaa kädestä. Pelin alussa – eikä itse asiassa koskaan myöhemminkään – ei kerrota sitä, minkälaiset taito- ja voimayhdistelmät kannattaisi hankkia. Peli etenee vääjäämättä, mutta avainhetkillä tietyn ratkaisun tekeminen voi olla mahdotonta tunteja sitten tehdyn valinnan seurauksena. Se taas voi johtaa ankeampaan tulokseen pelin lopputeksteissä. Esimerkiksi eräs avainkeskustelu meni täysin pöpelikköön, koska en ollut hankkinut Galebille tasan tiettyä voimaa tasolle kolme. Teoriassa supervoimien käyttöä hillitsee myös epäilysmittari, joka nousee, kun kentistä jää löytämättä raskauttavia todisteita vampyyrien olemassaolosta tai pelaaja päättää murhailla kuolevaisia. Tosiasiassa se on täysin turha mekaniikka, joka ei vaikuta mihinkään.

Kaikkeen ei tietenkään voi varautua, mutta normaalisti roolipeli antaa pelaajan tuntea itsensä voimakkaammaksi kokemuksen kertyessä. Swansongissa tuntuu helposti, että pisteet tulee tungettua joka saamarin kerta väärään osoitteeseen hahmolomakkeessa. Saman pelitallennuksen piirissä voi palata takaisin vanhoihin kohtauksiin ja kelata ajan näin taaksepäin, mutta silloin joutuu pelaamaan samat kohtaukset uudestaan. Siinä alkaa kyrsiä pelin jähmeä vauhti. Mitään dialogeja ei voi pikakelata, ennen kuin peli on tahkottu kerran läpi. Lopulta Swansongin tapa sovittaa roolipelimekaniikkoja on selkeästi vain huono.

Grafiikka- ja äänipuolellakin on selkeitä heikkouksia ja vahvuuksia. Itse kentät näyttävät hyviltä ja tapahtumapaikat välittävät hyvin aitoa Vampire-tunnelmaa. Jos joku Big Bad Wolf Studiolla lukee tämän arvostelun ranskannosta, antakaa konseptitaiteilijalle heti palkankorotus! Hahmojen suunnittelu ja vaatteet ovat nimittäin huikean hyviä. Peleistä jää harvoin mieleen muotia tällä tavalla, ja Swansong huokuu rikasta mutta dekadenttia Eyes Wide Shut -ilmapiiriä. Ääninäyttely on puoliksi ja hyvää puoliksi huonoa, eikä ikinä tiedä, mitä seuraavaksi kuulee. Hahmojen kasvoanimaatio on isoin kompastuskivi. Huulisynkka on tuntematon käsite Swansongin tekijöille, ja karujen puunaamojen lähikuvat nakertavat dialogia pelissä, jossa dialogia on aivan jatkuvasti.

Tässä vaiheessa Swansongista saattaa piirtyä kuva täysin luokattomana pelinä, mutta haluan painottaa, ettei asia ole suinkaan näin. Se ei ole ehkä mekaanisesti paras mahdollinen, mutta Vampire-sovituksena se tavoittaa kaikista digiversioista ehkä parhaiten pöytäpelin tunnelman ja olemuksen. Se tekee vampyyreistaan mielenkiintoisia ja sympaattisia mutta samalla moraalittomia hirviöitä. Vampyyreja vastaan asettuvat ihmiset ovat taas pelaajan näkökulmasta sekä konnia että uhreja. Tekijöillä on selkeästi kunnianhimoa, mutta kasvoanimaatioiden tapaiset ongelmat kertovat, että sen tiellä on taidon ja resurssien kaltaisia käytännön esteitä. Käsiin jää näin kiinnostava, ongelmainen ja usein turhauttava seikkailupeli, joka ei kuitenkaan aliarvioi pelaajan älliä ja luottaa aidosti hänen kykyynsä seurata hitaasti aukeavaa mysteeriä. Olisi sääli, jos tämä jäisi Big Bad Wolfin vampyyritarinoiden joutsenlauluksi.

7/10

Kehittäjä: 
Big Bad Wolf Studio
Julkaisija: 
Nacon
Peligenre: 
Seikkailu
Julkaisualustat: 
Nintendo Switch, Microsoft Xbox One, Sony PlayStation 4, Sony PlayStation 5, Xbox Series X/S, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Väkivalta