Sega onnistui mainiosti veikeällä pelillään Mario & Sonic at the Olympic Winter Games, mutta kisojen virallinen peli Vancouver 2010 yrittää vedota aikuisempaan makuun. Sanotaan, että suomalaiset ovat urheilukansaa. Se näkyy talviolympialaisten televisiolähetysten katsojaluvuissa, jotka keikkuvat arvokisoista toiseen vuoden kärjessä, mutta samalla suomalaiset osaavat vaatia. Tarvitaan silkkaa laatua, jotta talviurheilupeli menestyy näillä lakeuksilla.
Kadonnut maailma
Ikävä kyllä Vancouver 2010 tuntuu samalta kuin Suomen nykyinen hiipunut hiihtomaajoukkue. Halu uskoa on kova, mutta kylmät tosiasiat lyövät kasvoille – ei tässä ilman kepulikonsteja pärjättäisi. Vancouver 2010:llä kun ei ole minkäänlaista hemohesiä suonissaan. Ulkoasu on kyllä kelvollinen ja segamaisen sininen taivas suorastaan kutsuu pelaamaan, mutta pelaaja passitetaan valikosta tylysti suoraan suorituspaikalle.
Televisiolähetysten tunnelmaa ei edes yritetä luoda – selostajia ei ole eikä tyylikkäitä kamera-ajoja harrasteta. Yritä siinä sitten yksin virittäytyä olympiafiilikseen, kun ainoa visuaalinen apukeino on lyhyt ja koruton palkintojenjako. Kisaaja valitaan 24 maan joukosta, johon onneksi mahtuu Suomi. Useita mahtimaitakin jää kuitenkin pois, sillä talviolympialaisiin osallistuu yli 80 maata. Meidän voittomme on toisten tappio. Hahmoja ei voi muokata lainkaan, joten missään vaiheessa ei tunnu siltä, että osallistuisi yhteen maailman suurimmista urheilutapahtumista.
Alas rinnettä
Lajeja on mainonnan mukaan yhteensä neljätoista, mikä kuulostaa vaihtelevammalta määrältä kuin se itse asiassa onkaan. Siihen mahtuu muun muassa seitsemän erilaista tapaa laskea alas rinnettä (eri versioita lumilautailusta ja laskettelusta). Miesten suosikki curling ja naisten suosikki taitoluistelu loistavat poissaolollaan eikä kansainvälisestä jääkiekko-ottelusta voi kuin haaveilla.
Onneksi jäljellä olevat lajit on sentään tehty huolella, vaikka pelattavuus jääkin pinnalliseksi. Laskettelu ja lumilautailu ovat hauskoja, mutta ratojen vähäisyyden vuoksi ne oppii nopeasti ulkoa. Ongelmaa pahentaa kelkkailu, joka menee joka tapauksessa putkessa. Kun kymmenen neljästätoista ”lajista” liittyy lasketteluun, lumilautailuun ja kelkkailuun, ei uudelleenpeluuarvoa liiemmin ole.
Mäkihyppy on tietysti suomalaisten ja myös minun suosikkini. Mitään ahosmaista taituruutta ei suinkaan vaadita, vaan nappien oikea-aikainen painaminen riittää. Pikaluistelussa luotetaan vanhaan kunnon nappien hakkaamiseen 500 tai 1 500 metrin pituisen radan verran. Rytmin oppimisen tuomasta haasteesta huolimatta luistelu käy pian yksitoikkoiseksi.
Hauska yksityiskohta on lajien vaihtoehtoinen kamera, joka näyttää tapahtumat kilpailijan silmistä. Laskettelun aikana voi kuulla tiheän hengityksen ja tuntea vauhtisokeuden. Se on tekijöiden ainoa yritys luoda peliin tunnelmaa.
Haastetta löytyy
Vancouver 2010:n paras puoli ovat haasteet, joissa tehdään erilaisia tehtäviä. Yhdessä tehtävistä täytyy laskettelussa pitää tietty keskinopeus, mikä saa haastavuudellaan pelaamisen muistuttamaan hieman enemmän aitoa asiaa. Toisaalta eräät tehtävät, kuten rinteessä törröttävien lumiukkojen kaataminen, ovat erittäin pelimäisiä ja omalla tavallaan hauskoja. Tehtäviä on 30, ja jokainen viihdyttää hienosti aikansa.
Lajeja voi pelata korkeintaan kolmen kaverin kanssa jaetulla ruudulla tai nettipelinä. Moninpeliä vaivaavat samat ongelmat kuin yksinpeliä – lajeja on liian vähän ja tunnelmaa ei synny oikein edes yhdessä pelaamalla. Paras vain luoda kisastudio oikeaa mittelöä varten.
Vancouver 2010:n akilleenkantapää on sen köyhä lajivalikoima. Jääkiekko kuuluu niin oleellisena osana talviolympialaisiin, että sen poissaoloa ei voi mitenkään puolustella. Unohtamatta curlingia. Jonkinlainen kansallisylpeyttä uhkuva urapelimuoto olisi myös ollut paikallaan. Vancouver 2010 tarjoaa lajien keston verran hupia, mutta ei viritä penkkiurheilijaa hurmioituneeseen kisatunnelmaan. Se olisi vähintä, mitä urheilulisenssipeliltä voisi odottaa.