Historia tuntee useita viehättäviä naispuolisia vakoojia. Eroottisella tanssillaan sotilasjohdon ensimmäisessä maailmansodassa hurmannut Mata Hari lienee heistä tunnetuin ja populaarikulttuurissa kuvatuin vakoojatar.
Lara Croftin kaltaisten naishahmojen menestyksen valossa luulisi feministisen näkökulman tiedustelun maailmaan kiinnostavan pelaajia vähintään samfishereiden ja solidsnakejen tavoin. Missä ovat siis naisvakoojat?
Ehkä hiippailun heikentynyt kaupallinen arvo saa pelitalot pelkäämään? Lajityypin ystävät kaipaavat puhdasta hiiviskelyä, kun taas keskivertopelaajalle nämä ovat liian vaikeita ja hitaita pelejä. Toimintaa pitäisi olla seassa, jos myydyimpien listalle halutaan. Riskejä ei voi ottaa.
Siksi Southpeak Games on uskalias uidessaan vastavirtaan. Silkkaan hiiviskelyyn keskittyvä, vaikeustasoltaan haastava naisagenttiseikkailu on kiehtova ja rohkea konsepti. Tästä on vain kovin pitkä ja monimutkainen matka valmiiseen peliin.
Velvet Assassinissa hyvä oivallus seuraa toista. Toteutukseen siirryttäessä nämä oivalluksen on ikävä kyllä kuohittu. Jäljelle jää liki minimalistiseksi muokattu pienen budjetin vakoojajännäri, jonka potentiaali väikkyy enää varjoissa.
Samettinen salamurhaaja
Taustatarinassa on draamaa kerrakseen. Toisen maailmansodan vakoojatar Violette Summers muistelee sairaalassa puolitajuttomassa tilassa menneitä tehtäviään. Sodasta maalataan painajaismainen kuva, jossa kaikki menettävät jotain. Syvällistä videopeliksi.
Kunpa samanlainen mietiskely värittäisi koko peliä, eikä jäisi vain välianimaatioihin ja vihollisten dialogiin. Silti tekijöitä on kehuttava. Saksalaisen sotilaan vaimolleen kirjoittama herkkä kirje ja sotilaiden välinen smalltalk laittavat hetkeksi miettimään, kuka onkaan oikeasti paha.
Täydellinen tunteettomuus on sen sijaan jätetty Violettelle. Rutinoituminen pelastanee salamurhaajan psyyken, mutta pelaajan se sen sijaan saa haukottelemaan. Eteneminen on mekaanista: hiippaile sotilaan luo, tapa tämä, etene seuraavan uhrin luo, tapa myös tämä.
Totuutta yritetään peitellä monin keinoin. Violette voi piikittää morfiinia, hidastaa ajan kulua ja eliminoida vihollisen ongelmitta. Tuttu kehitelmä häviää mielikuvituksettomuudessa vain vipujen vetämiselle ja laatikkojen työntelylle.
Edes kiinnostavammat ideat, kuten puuceessä piileskely, avaimenrei’istä kurkkiminen tai sotilaiden huijaaminen SS-puvun turvin ei hämää tarpeeksi. Sama pätee visuaalisesti tyyliteltyyn, mutta rakenteeltaan valjuun kenttäsuunnitteluun.
Halvin tapa kosiskella pelaajia on silti seksi. Violetten nahkapuku miellyttänee fetisistejä, kun taas muille riittänee sankarittaren paljastava yöpuku morfiinihuurukohdissa. Se siitä feministisyydestä.
Mutta liika on liikaa myös negatiivisessa kritiikissä, sillä hyvääkin riittää kerrottavaksi. Avain on oikeassa asennoitumisessa. Velvet Assassin on kuin suoraan videolle pujahtanut televisioelokuva, joka on kompastunut liikaan kunnianhimoon ja pieneen budjettiin.
Projektin on pelastanut virtaviivaistaminen, mutta samalla omaperäisyys on kadonnut. Alkuperäisen idean rippeet ovat edelleen olemassa. Hiippailupeliä kuin kuuta nousevaa odottanut, vähään tyytyvä pelaaja voi nämä tarkoin etsittyään löytää.
Aito asia
Violette Summers perustuu hyvin löyhästi toisen maailmansodan vakoojattareen, Violette Szaboon. Useamman onnistuneen tiedustelutehtävän jälkeen kuvankaunis Szabo vangittiin, toimitettiin keskitysleirille ja teloitettiin natsien toimesta. Eniten pelin sankaritar muistuttaa esikuvaansa kasvoiltaan.