Omat lähtökohtani suosittuun websarjakuvaan perustuvasta Blade Kittenistä pitämiseen ovat erinomaiset. Olen suuri cel shading -grafiikan ystävä. Suuri osa muun muassa Viewtiful Joen, Jet Set Radion ja Borderlandsin viehätyksestä on itselläni perustunut nimenomaan niiden graafiseen ilmeeseen. Blade Kittenin 90-lukulainen, SNESin Contran ja Megadriven Shinobin mieleen tuova sivuttain skrollaava toimintatasohyppely on myös lajityyppi, joka kuuluu ikuiselle suosikkilistalleni. Taannoisen Shadow Complexin pelasin läpi yhdessä sairaslomapäivässä silmät innosta ja sieraimet räästä kiiluen.
Jo valikkoruuduista lähtien Blade Kitten onnistuu laskemaan odotuksiani tasaisesti. Musiikki kuulostaa siltä, kuin kolmivuotiaalle olisi annettu groovebox, ja myös intron ääninäyttely silittää pahasti vastakarvaan. Itse pelin alkaessa huomio puolestaan kiinnittyy päähahmo Kit Ballardin ”luistelemiseen” pinnoilla. Pelin kenttäsuunnittelu jättää niin ikään paljon toivomisen varaa. Samalta näyttävät taustat ja käytävät toistuvat taajaan, ja välillä iskee häiritsevä déjà vu -tunne: ”Olenko käynyt jo täällä?” Ongelmanratkaisu pysyy kautta linjan melko alkeellisella tasolla, ja kun vihollisetkin kuolevat satunnaisella napinhakkaamisella, ei haastetta peliin tunnu syntyvän mistään.
Tietenkään jokainen latauspeli ei voi olla Shadow Complexin tasoinen herkku, mutta se nosti modernien sivuttain skrollaavien toimintatasohyppelyiden riman niin korkealle, ettei myöhempiä pelejä voi olla vertaamatta siihen. Jos Blade Kittenistä haluaa jotain positiivista löytää, niin ainakin se esittelee uuden naispuolisen pelisankarin, jolle ei ole animoitu hölskyviä rintoja ja joka ei pukeudu pelkkiin bikineihin.