Bloody Good Timen maailma ei ole järkevä. Elokuvaohjaaja vaatii tappamaan lavasteissa, jotta saa aikaisiksi hyvän leffan? Jep. Pisteitä saa siitä, että vastustajan tapettuaan pieree tämän päälle? Jep. Ja toki vessassa istuminen parantaa kestävyyttä. Tietenkin.
Idea pelissä on hyvä: pelaaja on yksi maksimissaan kahdeksasta alueella pyörivästä hahmosta. Jokainen näistä on saanut tehtäväkseen tappaa jonkun kentän hahmoista, joten paranoia valtaa mielen kun miettii, kuka on perässäsi. Vääristä tapoista vähennetään pisteitä. Tapot hoidetaan sitten käristämällä, sinkoilemalla tai vähemmän perinteisesti esimerkiksi lampaalla nukuttamalla. Idea on sama kuin kulttimaineeseen nousseessa pc:n The Ship -pelissä, jossa piti tietää, kuka yrittää tappaa kenet.
Kolme karttaa tappamiseen ei ole paljon, mutta eipä peli ole myöskään hinnalla pilattu. Vaan eipä älyäkään liikoja tarvita. Uusia aseita testaili hetken omaksi huvikseen netin välityksellä kaveriaan vastaan – asevalikoima on ok. Mutta kuten tuli jo todettua, kolme karttaa on kuitenkin aivan liian suppea valikoima. Myös pelin tasapainottelu lähitaisteluaseilla vaanimisen ja lähitapon sekä ampumisen välillä on epäonnistunut, etenkin kun ampuminen on toteutettu kömpelösti.
Viihteen pitää toki olla viihteellistä, mutta Bloody Good Timen pieru- ja tissihuumori on silkkaa pelaajan aliarviointia. Idiootti voi olla fiksumminkin.