Voivoi… Dreamcast-klassikoiden saapuminen nykykonsoleille kuulosti todella hyvältä, mutta totuus on se, että aika on kullannut muistot. Lisäksi Sega on tehnyt laiskaa työtä pelien kääntämisessä nykykonsoleille. Jo Crazy Taxin alkuvalikko kertoo, missä mennään: valikkografiikka on usvaista ja rumaa, mikä on omiaan latistamaan kultaiset muistot heti kättelyssä. Grafiikkaa ei ole päivitetty juuri lainkaan, vaan koko käännös on tehty mahdollisimman nopeasti ja halvalla. Crazy Taxi olisi ansainnut parempaa. The Offspringin musiikkikin on jätetty pois lisenssimaksujen takia ja korvattu peruspunkilla. Brändit olivat räikeästi esillä kolikkopelissä, jossa pelaaja suhasi kirkkaankeltaisella taksillaan asiakkaita esimerkiksi Tower Recordsiin ja Kentucky Fried Chickeniin, mutta osa näistäkin uupuu uudesta kotiversiosta.
Pelaaminen on lyhyissä sessioissa vieläkin kohtalaisen hauskaa, mutta se mikä toimi vuosia sitten, ei yksinkertaisesti kanna kovin pitkälle. Pelaaja kyyditsee asiakkaita pitkin poikin kaupunkia, ja asiakkaat on värikoodattu kertomaan, onko heidän kohteensa lähellä tai kaukana. Ideana on kuskata mahdollisimman monta asiakasta perille ja tienata ”crazy money”, kuten pelin selostaja niin ikimuistoisesti toteaa. Segalle ominaiseen tapaan pelaaminen on koukuttavan yksinkertaista, mutta ajamisessa on nyansseja, joita ei aluksia huomaa. Auton vauhtia pystyy boostaamaan räpläämällä vaihteita edestakaisin, ja driftaaminen sekä vaarallinen ajaminen toivat joiltakin asiakkailta kivat tipit.
Crazy Taxi on nostalgiatrippi, mutta suosittelen ennemmin Dreamcastin ja alkuperäisen pelin hankkimista kuin tämän laiskan päivityksen ostamista.