Kun raivostunut pelintekijä soittaa peliarvostelijoille ja kertoo heille, että ”ette ymmärrä peliämme ettekä pelaa sitä oikein”, on pakko selvittää, mistä on kyse. Luin Hydrophobiasta vuosia sitten Edge-lehdestä, jossa lähinnä puhuttiin peliä varten kehitetystä vesitekniikasta. Aika on vain ajanut Hydrophobian ohi, enkä ihmettele pelin saamaa ristinriitaista vastaanottoa.

Hydrophobia sijoittuu valtavalle, kaupungin kokoiselle laivalle, jossa maapallon ylimystö asustaa. Toisinajattelijat, malthusialaiset, hyökkäävät laivaan, ja katastrofin keskelle joutuu turvallisuusinsinööri Kate, joka muistuttaa kummasti Lara Croftia ilman persoonallisuutta ja omaa kelluntavarustustaan. Asetelma on vähän kuin olisi John McClane Die Hard -elokuvassa, mutta ilman samaa jännitettä. Hydrophobian alku on niin sekava, ettei tapahtumista paljoa välitä, eikä pelaajaa motivoida tarpeeksi tekemään asioita, joita hän joutuu tekemään.

Ongelmia on muitakin. Ohjaus on sekavaa ja epätarkkaa. Asetta käyttääkseen se pitää ottaa käyttöön erillisellä napilla, jolloin voi myös mennä suojaan ja zoomata kohteisiin. Miksi pelkkä ampumisnappi ei ota asetta esille? Ongelmanratkontakin toistaa itseään. Laivan eri osioihin pääseminen edellyttää avainkortteja, jotka ovat tapettavien vartijoiden takataskussa. Tämä ei vielä riitä, sillä avain tarvitsee lisäksi taajuuskoodin, jotka terroristit ovat piirtäneet aluksen seiniin. Graffitin näköiset kuviot erottuvat käyttämällä Katen skanneria.

Pelaaminen on pitkälti avainten etsimistä sekä jatkuvia, rasittavia välianimaatioita, joissa kuunnellaan vielä rasittavampaa Katen apuria, joka mongertaa kamalalla skottiaksentilla. En odota ladattavalta peliltä ihmeellistä ääninäyttelyä, mutta nyt mennään sieltä, missä aita on matalin.

Päätähti eli vesi on koko ajan läsnä, ja pelin suurin onnistuminen onkin sen kyky luoda ahdistava tunnelma. Hukkuminen ja vajoavassa laivassa oleminen ovat sen verran karmaisevia asioita oikeassa elämässä, että pelatessa on koko ajan epämääräinen fiilis, mikä on hyvä asia. Parhaimmillaan peli on, kun Kate joutuu esimerkiksi sukeltamaan avainkoodin perässä veden vallassa olevaan hissikuiluun, jolloin jännitys on käsinkosketeltavaa – joskin ahtaissa tiloissa sekoileva kamera tekee parhaansa sekoittaakseen pelaajan pasmat.

Tyhjät tilat täyttyvät vakuuttavasti, kun vesi pääsee niihin virtaamaan, mutta pelillisesti vedestä ei paljoa saada irti. Käytävissä on usein pieniä lasiovilla varustettuja huoneita, joiden ampuminen päästää käytäviin vettä, joka voi joskus horjuttaa typeriä terroristeja jaloiltaan. Siinä on oikeastaan merkittävin juttu, mitä vedellä voi tehdä.

Hydrophobia ei ole katastrofi, mutta kuitenkin peli, joka tuntuu siltä, että tekijät ovat sokeutuneet oman työnsä tasolle ja yksinkertaisesti yrittäneet haukata liian ison palan. Suurempi panostaminen veden varaan rakentuviin pulmiin ja kohtauksiin turhan dialogin ja välianimaatioiden kustannuksella olisi ollut toivottavaa.

5/10
Lisää luettavaa