Swarm heittää pelaajan ohjaamaan otuksia, joita se kuvailee sinisiksi idiooteiksi. Kuvaus on osuva. Siinä missä moni muu peli tähtää eloonjäämiseen, Swarmissa eliöitä opetellaan uhraamaan.
Kaikki alkaa, kun suuri sininen möykky tekee pakkolaskun planeetan pinnalle. Rysäyksestä toetessaan se laskee vapaaksi viisikymmentä pientä sinistä otusta, joiden tehtäväksi jää kerätä ”mammalle” dna:

Idea on yksinkertainen. Sinisiä pikkumiehiä kuljetetaan pitkin erilaisia tasoja, jotka ovat täydellisiä kuolemanloukkuja. Esteisiin lukeutuvat esimerkiksi laserit, piikit ja räjähteet sekä erilaiset luonnonesteet.
Tasojen selvittäminen ei kuitenkaan tee vielä mammaa iloiseksi. Kentän läpäisyyn vaaditaan tietty määrä dna:ta, jota ilman on turha haahuilla eteenpäin. Dna:ta lojuu pitkin tasoja, ja eräänlaiset pallot nostavat kertoimia, joilla sitä ansaitaan lisää. Jos palloja ei kerää hetkeen, kertoimet alkavat puolestaan laskea. Tämä pakottaa yleensä painamaan kaasua silloin, kun jarru on ainoa mahdollisuus. Se muuttaa Swarmin vaikeustason samalla täysin päättömäksi, sillä jokainen metri Swarmin kentistä on silattu erilaisilla kuolemanesteillä.

Idea on toimiva, ja ilman kovaa haastetta Swarm olisi liian lyhyt. Jo tällaisenaankin se kestää vain kolme tuntia. Mönkiäiset osaavat tehdä monenlaisia temppuja selvitäkseen hengissä, ja niiden kiljumista kuuntelee yleensä ilokseen. Kun kenttien hullunmyllyn sisäistää, myös vaikeustasoa alkaa arvostaa eri tavalla, eikä kuoleminen ole missään mielessä ohjauksen toteutuksesta kiinni.

Nopeasta temposta johtuen Swarm viihdyttää vielä seuraavallakin läpipeluukerralla. Harmi ettei peli sisällä pistetaulukoita kummempaa moninpeliä, sillä se olisi epäilemättä elementissään kahdestaan pelattuna. Tällaisenaankin peli on oivaa viihdettä sadistisesta vaikeustasosta pitäville.

6/10
Lisää luettavaa