Yksilönä kukaan ei kuule huutoasi
Byrokratia on pahimmillaan yhden helvetillisen noidankehän kiertämistä, joten on kieltämättä osuvaa omistaa aiheelle oma roguelite-peli. Pienen Blue Manchu -studion työstämä Void Bastards saattaa olla mekaanisesti scifivetoinen räiskintäteos, mutta rakenteellisesti ja temaattisesti sillä on enemmän yhteistä Kelan kanssa käytävän kädenväännön kuin eeppisten avaruusoopperoiden kanssa.
Vertausta ei kannata välttämättä säikähtää. Jos Void Bastardsilla on jokin asia erityisen kohdallaan, se on tyylitaju. Pelin tarina pakkotyöhön laitetuista vangeista ja niiden pyrkimyksestä saada vaurioitunut avaruusarkki pois vaarallisesta tähtisumusta on huvittavalla tavalla masentava. Kuolemaa uhmataan välillä laminointikoneiden tai liukuvoiteiden kaltaisten asioiden takia, kun samalla tomera esimiestekoäly keksii koko ajan uutta lisättävää rikosrekisteriisi. Yhden vangin kuollessa tämä korvataan tietysti heti toisella satunnaisesti luotavalla hahmolla, joka perii sentään kaikki edeltäjiensä rakentamat varusteet ja tavoitteet. Edistymistä tapahtuu siis koko ajan hiljalleen – tai ainakin näin vankien annetaan kovasti ymmärtää.
Dystopistista tunnelmaa personoidaan tekemällä kaikesta tähtisumussa kohdattavasta hyvin brittiläistä. Tarjolla on skottilaisittain kiroilevia muukalaisia, tappovoimaa tehostavaa teetä ja kovin kohteliaita hälytysjärjestelmiä. Peli näyttää myös iskevän terävältä sarjakuvamaisella ulkoasullaan, mutta se tuntuu samalla lämpöisen nostalgiselta 90-luvun räiskintöjä muistuttavilla hahmomalleillaan ja animaatioillaan.
Void Bastardsin tyylitaju ei lopu pelattavuuteen. Edistyminen tapahtuu tutkimalla tähtisumussa ajelehtivia ränsistyneitä aluksia, joista on löydettävissä niin edistymiseen kuin varustepäivityksiinkin tarvittavia resursseja. Jokaisessa vastaantulevassa aluksessa ei ole pakko käydä, kunhan ruoka- ja polttoainetilanne ovat vain suotuisia, mutta vääjäämättä satunnaisten vaarojen täyttämiin aluksiin on telakoiduttava. Vankien ensisijainen ase on näissä tilanteissa pieni pistooli, mutta ensimmäisen persoonan räiskintäpeliksi Void Bastardsissa menestyy lopulta heikosti ampumalla. Alkua lukuun ottamatta hengissä selviytyminen vaatii tykkitornien hakkeroimisen, ovien lukitsemisen ja miinojen asettelun kaltaisten kikkojen oppimista. Silloinkin on aina elintärkeää osata arvioida, milloin tietyt aarteet on vain jätettävä taakseen.
Byrokratian tavoin Void Bastardskaan ei ole silti täysin vapaa tylsistä hetkistä. Satunnaisista kentistä huolimatta eri alusten rakenteet alkavat ennen seikkailun päätöstä toistaa itseään. En olisi myöskään pannut pahakseni, jos vihollisia olisi voinut härnätä enemmänkin ympäristön kanssa vuorovaikuttamalla. Silti nykyisillä eväilläänkin Void Bastards on minulle yksi tämän vuoden yllättävimpiä pelikokemuksia, joka jää mieleen jo pelkällä hämärällä persoonallisuudellaan.