Pelin virallinen nimi: War of the Roses
Pelisarja: Mount & Blade
Pelityyppi: toiminta
Kehittäjä: Fatshark
Julkaisija: Paradox
Alustat: Win
Jakelumuoto: levyllä/digitaalinen jakelu
Julkaisupäivä: Myynnissä
Ikäraja: ei tietoa
Pelaajamäärä samalla koneella: 1
Pelaajamäärä verkossa: 1–64
Joka miekkaan tarttuu
Hyvän simulaation tuntomerkki on se, ettei se ole enää hauskaa. Tai oikeammin pitäisi sanoa, ettei se tunnu leikiltä. Tämä pätee War of the Rosesiin, joka mallintaa keskiaikaista sodankäyntiä niin, että sinä et ole Braveheartin Mel Gibson vaan yksi ilman fanfaaria kaatuvista rivisotilaista.
Pelin taustalla on ansaittua kulttimainetta nauttiva ritarisimulaattori Mount & Blade ja kyseisen pelin Lead & Gold -laajennuksen tehnyt Fatshark. War of the Rosesissa emopelin fantsumaailma vaihtuu vain 1400-luvun Englantiin, grafiikka pääsee nykypäivään ja pääosassa ollut yksinpeli vaihtuu joukkuepohjaiseen moninpeliin, jossa Yorkien ja Lancasterien riveissä taistelevat pelaajat rankaisevat toisiaan verisesti ajanmukaisella aseistuksella.
Jos miekkailun realismi kiinnostaa lainkaan, War of the Roses tarjoilee lautasellisen täyteläistä veripalttua. Kokeellisimpien miekkapelien tapaan asetta ei voi huitoa aivan vapaasti, vaan joka astalolla on hiiren liikkeillä käynnistyvä valikoima erilaisia iskuja, joita on osattava käyttää oikein ja oikeissa paikoissa. Raskasta haarniskaa on esimerkiksi turha huitoa miekan helposti osuvilla kaari-iskuilla, vaan terä on tökättävä suoraan sisään ja mieluiten naamatauluun. Kypärän visiirin voi tietysti pistää kiinni, mutta silloin näkökenttä kapenee viiruksi, ja selän takana varsijousta epätoivoisesti virittävä vihulainen voi jäädä huomaamatta.
Erityisesti aloittelevalle pelaajalle tämä tarkoittaa kuitenkin turhautumista. Viikatemies vie ja tulokas vikisee, ja aluksi on vaikea tajuta miksi: huonot ja aivottomien bottien kanssa pelattavat yksinpelin opetusosiot eivät nimittäin opeta kuin pinnallisen teorian, ja käytäntö tulee vasta itse matseissa. Peliyhteisö tuntuu tosin ymmärtävän tämän, eikä aloittelijoille huutelua juuri näy.
Muuten peli tuntuu hiomattomalta. Valmiit viisi hahmoluokkaa ovat kaikki toimivia, mutta pelatessa kertyy nopeasti rahaa ja kokemusta, jolla veteraanit virittävät huippuunsa tuunattuja custom-sotilaita. Haarniskojen ja ”perk”-kykyjen yhdistelmiä tuntuu olevan vaikea tasapainottaa, sillä esimerkiksi kilvellä naamaan -erikoishyökkäys saa matsien chat-kanavat täyttymään raivonhuudoista CoDin nuubituubien tapaan.
Oman joukkueen luokse ”spawnaaminen” on tuttua joukkueräiskinnöistä, mutta nyt se ei tunnu toimivalta. Monesti pelaaja ilmestyy tyhjästä keskelle pahinta rähinää kuin Star Trekin kaukosiirtimestä, jolloin realismin tunne rikkoutuu ja uudelleensyntyjä saa uuden matkan manan majoille ympärillä villisti heiluvista rautakepeistä. Karttoja ja pelimuotojakin on melko niukasti.
Tekijöillä on kuitenkin aikeita kehittää tästä ehtaa e-urheilua, mikä edellyttää, että peli viilataan hiotuksi ja tasapainoiseksi. Julkaisija Paradox on jo ilmoittanut, että War of the Rosesiin panostetaan vahvasti, joten uskoa tulevaisuuteen on.
Yksipuolisuudesta, hiomattomuudesta ja armottomuudesta huolimatta War of the Roses on jo nyt kiinnostava peli monen toimivan yksityiskohdan ansiosta. Ryhmätyöhön kannustetaan antamalla pelaajan elvyttää kavereitaan, ja yksin maassa viruvan vihollisen voi lopettaa julmalla teloituksella, jonka uhri kokee first person -painajaisena. Toiminnan vauhti on sen verran hillittyä, että kaksintaistelujakin ehtii harrastaa massataistelun seassa, mutta aina on hauskinta tökätä jonkun toisen kanssa sotivaa heppua polvilumpioon. Tässä taistellaan voitosta eikä kunniasta.
Teräksen salaisuutta etsimässä
Miekkailu on hyppelyn ja ammuskelun tapaan pelien perustoimintoja. Yksinkertaistettuna se voi toimia hienosti, kuten Legend of Zelda: A Link to the Pastissa tai muinaisessa Barbarianissa, joka oli ensimmäinen pään irrottamisen taiteen täydellistänyt peli. Jotkut tahtovat kuitenkin mennä syvemmälle.
Konsoleilla huipulla on edelleen PlayStationin Bushido Blade, joka teki miekkailusta taktista kamppailua, ennakointia ja vastustajan tarkkailua. Pc:llä on omat ja ehkä vielä vähemmän tunnetut kulttimiekkailunsa. Vuoden 2001 Severance: Blade of Darkness jäi mieleen monimutkaisuutensa ansiosta, ja vaikka peli näytti ensisilmäyksellä fantasia-aiheiselta Tomb Raiderilta, sen sisällä hyrräsi mätkintäpelien monimutkaisuutta hipova järjestelmä täynnä kombohyökkäyksiä.
Severancea astetta hullumpi oli kuitenkin vuoden 1998 Die by the Sword, jonka teki nykyään Call of Duty -putkeen juuttunut Treyarch. Yksinpelissä urhea ritari tunkeutui ansojen täyttämään linnaan, ja erikoisuutena miekka heilui ilman valmiiksi määriteltyjä liikkeitä: hiiren tai näppiksen avulla tehtiin kaaria ja tökkäisyjä määrittämällä iskun alku- ja loppupisteet. Kaksinpeli räjäytti pankin, ja siinä sankarit sekä hirviöt kohtasivat villeissä kaksintaisteluissa. Amputoinnit eivät lopettaneet taistoa, vaan yksikätiset ja -jalkaiset taistelijat viipottivat ympäriinsä kuin Monty Pythonin Musta Ritari.
Seuraavaksi miekkailun ydintä hakee esimerkiksi kyberpunkia, kryptografiaa ja matematiikan ihmeitä scifiromaaneissaan tutkinut kulttikirjailija Neal Stephenson. Hänen johtamansa Kickstarter-projekti Clang keräsi puoli miljoonaa taalaa 9 000 innokkaalta miekkaharrastajalta, ja sen tarkoituksena olisi tehdä täydellisesti miekkailua simuloiva peli. Apuna ovat liikeohjaimia kehittänyt Razer-yhtiö ja Stephensonin ystäviin lukeutuva Valve-pomo Gabe Newell. Suurin voitettava haaste lienee se, että mikään ohjain ei voi kunnolla simuloida yksinään sitä jymäystä, kun oma miekka törmää vastustajan torjuntaan.