Pitkäikäiset avaruusninjarobotit
On kauhea sääli, että 1980-luvun villityksistä juuri ninjat menivät pois muodista. Kaikki on parempaa näiden idän ihmeiden kanssa, ja todisteeksi kelpaavat Amerikan ninja, Last Ninja, mutanttininjat, malli-Ninja ja tietysti Danny laulamassa ninjaromanssista. Warframe jatkaa vuosisataista perinnettä tuomalla meille synkän tulevaisuuden kyborgininjat, jotka hiiviskelevät lompakolle free to play -tekniikalla holografiset kaulaliinat lepattaen.
Ensimmäinen ninjaylläri on se, että ruutukaappauksissa ja videoissa armottoman tylsältä näyttävä Warframe on oikeasti täynnä yksityiskohtia, jotka tekevät sen synkästä scifikuvauksesta kiinnostavan. Pelattavat hahmot eli muinaisella supertekniikalla haarniskoidut ”tennot” on suunniteltu yhdistämällä oudosti koneiden ja elävien olentojen piirteitä, ja niiden silmättömät naamat, sarvet, lonkerot ja piikit ovat aivan kuin Kevin O’Neillin piirtämästä Nemesis the Warlock -kulttisarjiksesta. Alun avaruusalukset taas näyttävät aluksi vain b-luokan räiskintöjen pimeiltä peruskäytäviltä, mutta pian avautuvat avarammat maisemat planeettojen pinnalla ja höyryputkissa sekä kuvottavissa vihulaisissa alkaa nähdä aitoa tyylitajua.
Pelaaminen onkin sitten tasan sitä, miltä se näyttää, eli suoraviivaista neljän hengen räiskintäpätkintää. Tennot soluttautuvat vihollisten aluksiin hankkimaan tietopaketteja, pelastamaan panttivankeja, salamurhaamaan upseereja ja puolustautumaan Horde-tilassa. Ammuskelu, miekkailu tai pahimpia tilanteita tasoittavien ihmevoimien käyttö ovat kaikki yksinään keskitasoa, mutta kokonaisuutena pelillä on oiva rytmi, jossa tekee mieli ottaa vielä aina uusi tehtävä.
Yllättäen free to play -mallikin on reilu. Aseita ja uusia tenno-haarniskoja ei jaeta suoraan kentissä, vaan pelaaja kerää niiden rakennuskaavoja ja valmistusmateriaaleja. Asearsenaalin kasvattaminen suoraan rahalla on niin järkyttävän kallista, että pelaaja ostaa ennemmin pari harvinaisempaa materiaalia tai nopeuttaa euroilla jopa kolme päivää kestävää rakennusprosessia. Kärsivällisyydellä kaikki aukeaa kuitenkin jopa ihmeen helposti, kunhan tuuria on vain satunnaisesti tipahtavien piirustusten saamisessa.
Maksumallin pahin hinta onkin se, että erityisesti alussa pelaajalla on vain hyvin rajallinen määrä tekemistä ja alkuvarustuksella täytyy nitkuttaa viikkokaupalla. Onneksi haarniskat ja aseetkin keräävät kokemusta, joten jauhamisesta ja kestävästä etenemisestä pitäville pelaajille on aina tarjolla syöttiä. Peli sopiikin paremmin Borderlands-faneille ja roolipelaajille kuin varsinaisille räiskintäpelaajille, vaikka pyssyt paukkuvat koko ajan.
Warframe tuntuu PS4:llä vielä ärsyttävän keskeneräiseltä, myös siksi, että se laahaa pc-päivitysten jäljessä. Erityisesti kenttien valitseminen on tuskaa, eikä pelaajalle selitetä tarpeellisia asioita. Kun pelaaja painaa lisätietonappia vaikkapa uuden aseen kohdalla, ruudulle pamahtaa ”tietolaatikko”, jossa lukee vain uudestaan kyseisen kuularuiskun nimi. Jopa tennojen kyvyt tuntuvat olevan pelaajilla hukassa, joten eteneminen voi hyytyä, kun joku ei osaa lukea karttaa tai juosta pitkin seiniä. Ikävän usein saattaa myös käydä niin, että yhteys alkaa pätkiä ja taistelusta tulee diashow’ta, jossa katana ei tavoita vihollisia ja jumiutuvat automaattiovet jättävät ninjan nöyryyttävästi ansaan varastokomeroon. Warframe ei siis ole vielä ninjitsun mestari, mutta selkeästi lupaava oppilas.