Punertava aamunkoi
Kaukaisen tulevaisuuden synkeässä pimeydessä on jäljellä enää ikuinen sota, mutta kotosalla taistelutantereet ovat ammottaneet perinteisten reaaliaikastrategioiden osalta lähes tyhjillään. Genren tunnetuinta pesäkettä suvereenisti puolustanut StarCraft II on vyörynyt rajojen yli melko esteittä, joskin asemasotaan on juututtu viime aikoina 343 Industriesin Halo Wars 2:ta vastaan. Nyt kaksikon sivustaan koukkaa Relic Entertainmentin odotettu Warhammer 40,000: Dawn of War III.
Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun aamunkajo viimeksi värjäytyi verenpunaiseksi fanit jakaneessa taktisemmassa jatko-osassa. Dawn of War III palauttaa sodankäynnin takaisin alkuperäisteoksen tukikohtien rakenteluun, joskin mittakaavaa on suurennettu entisestään. Korkeammalle sijoitetun kameran lisäksi ryhmien ja panssareiden rinnalla tantereelle marssivat massiiviset titaanit, jotka ovat jääneet monilta osin myös Games Workshopin omassa tuotannossa taustamateriaaliksi.
Kampanjan taustalla lepää sodanjumala Khainen myyttinen keihäs, jonka houkuttelemana Cyprus-planeetalle on laskeutunut kolme osapuolta: avaruusmariinit, eldarit ja örkit. Seitsemäntoista tehtävän mittaisen yksinpelin aikana pompitaan vuorotellen osapuolten välillä kutoen hiljalleen tarinaa yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Kerronta kehkeytyy loppua kohden suhteellisen eeppisiin mittoihin mutta jää silti melko unohdettavaksi.
Käytännössä kampanja toimii hyvänä johdantona Dawn of War III:n moninpeliin, johon opastetaan muun muassa eliittiyksiköiden erikoiskykyjen hyödyntämisen ja taktisen moniajon kautta. Kenttiin jää kuitenkin kaipaamaan jotain omaperäistä. Joko tehtävissä rakennetaan tukikohta ja hyökätään tai johdatetaan pieni joukko läpi vihollisten, mutta näiden kahden ääripään välillä ei liioin poiketa. StarCraft II piristi genreä lisäämällä omat mekaaniset jipot kenttiin, mitä jää kaipaamaan myös Dawn of War III:lta.
Relic tuntee tosin genrensä perin pohjin, joten perinteisyyden takaa paljastuu silti äärimmäisen nautinnollinen kokemus. Warhammer 40K -universumi sopii erityisen hyvin suuren kaavan sodankäyntiin, ja edellisosista tuttu ryhmävetoisuus sekä strategisten resurssipisteiden ympärille rakennettu tiukka pelattavuus on yhä läsnä. Jälkimmäinen poistaa tukikohdissa nysväyksen ja kannustaa aktiiviseen eturintamatukikohtien hallintaan, sillä yksiköitä ja päivityksiä varten tarvittavia voimavaroja saa ainoastaan hallitsemalla kyseisiä pisteitä.
Kullakin rodulla on oma pelityyli, vaikka yksikkötyypit ovat pääpiirteittäin samankaltaisia. Esimerkiksi ajoneuvot kuuluvat kaikkien valikoimaan, mutta eldarien kulkupelit liitävät ilmassa ja oikovat mutkat suoriksi. Örkkien vahvuus on halvassa vihermassassa ja joukot kiihdyksiin ammentavassa sotakiimassa, kun taas tähtienväliset suippokorvat hyödyntävät liikkuvuuttaan ja regeneroituvia kilpiään sissihyökkäyksiin. Eldarien rakennukset pystyvät lisäksi kaukosiirtymään paikasta toiseen nopeita sillanpääasemia varten. Avaruusmariinit ovat puolestaan panssaroituja ja yli-inhimillisiä jokapaikanhöyliä, joiden yksiköt ovat muihin rotuihin nähden kalliita.
”Warhammer 40K -universumi sopii erityisen hyvin suuren kaavan sodankäyntiin.”
Lisäjippona peliin on tuotu myös liuta onnistuneita lainoja MOBA-peleistä, kuten eliittiyksiköiden roolit ja lukuisat erikoiskyvyt. Perusjanttereita kestävämmät eliitit vaihtelevat yksittäisistä lähitaistelijoista tarkka-ampujiin ja jo mainittuihin järkälemäisiin titaaneihin, jotka useimmiten keskittyvät tekemään vain valtavaa tuhoa laajalle alueelle. Muut yksiköt ovat erikoistuneempia ja saattavat esimerkiksi ympäröidä omat joukot läpitunkemattoman suojakentän turvaan tai lamaannuttaa tai peräti iskeä vastustajat hetkellisesti kanveesiin.
Kyvyt eivät jää pelkästään eliittien huveiksi, vaan lähes jokainen yksikkö tarjoaa jonkinlaista kranaattia, näkymättömyyttä tai suojia parantavaa huutoa pikanäppäimille. Näiden kaikkien optimaalinen käyttö usein kaaokseksi eskaloituvien taistojen keskellä vaatii tosin melkoista pelisilmää ja vielä vetreämpiä sormia, mutta onnistuessaan jo muutamakin saattaa riittää taistelun kääntämiseksi omaksi eduksi. Esimerkiksi rakettirepuin varusteltujen rynnäkköjääkärien lähettäminen vastustajan takarivissä tai suojassa kyhnöttävän tulilinjaston kimppuun sitoo nämä lähitaisteluun, jolloin muu rintama on turvassa raskaalta lyijymyrkytykseltä.
Erikoiskykyjen hallinnointi ja pelisilmä yleisesti nousevat erityisen suureen rooliin verkkorintamalla. Moninpeli ravistelee muutenkin tuttuja konsepteja lainaamalla jälleen kerran MOBA-genrestä vaiheittaisen vyörytyksen. Vastustajan varsinaisten tukikohtien sijaan matseissa pyritään tuhoamaan toisen osapuolen ydin, jota ennen pitää räjäyttää sitä puolustava tykkitorni ja vielä sitä ennen näitä kaikkia suojaava kilpigeneraattori. Näitä suojelukohteita voi olla kartalla useampiakin, jolloin tie vastapuolen sulaan ytimeen käy useamman reitin kautta. Kun kartalle heivataan vielä pariton määrä resurssipisteitä, riittää verkkomatseissa kontrolloitavaa useammankin pelaajan tarpeiksi.
Dawn of War III:n matsit käydäänkin joko yksin, kaksin tai kolmin samankokoista vastapuolta vastaan. Kukin pelaaja kokoaa tukikohtaansa valitsemansa rodun riveissä omin resurssein, mutta resurssipisteet tarjoavat mannansa kollektiivisesti koko köörille. Kommunikaatio nousee matseissa erityisen suureen asemaan, sillä hyökkäykset kriittisiin kohteisiin on usein kannattavampaa suorittaa isommalla joukolla. Vaihtoehtoisesti voi antaa vastustajan luulla näin, samalla kun pienempi sissiryhmä sabotoi toisella puolella karttaa elintärkeitä resurssipisteitä.
Moninpeli on useiden liikkuvien tekijöiden summana aloittelijoille armoton – mahdollisesti jopa hivenen epäreilu. Resurssipisteiden tärkeyttä ei voi kylliksi korostaa, sillä enemmistön hallitsija kasvattaa nopeammin myös suurimman joukon. Tämä luo tilanteita, jossa heti ensikosketuksessa menetettyä armeijaa ei enää matsin aikana saa kasvatettua tasatilanteeseen peliin sisäänrakennetuista avustuksista huolimatta. Monet matsit päättyivätkin luovutusvoittoon (tai rökäletappioon) juuri tässä vaiheessa, mutta kyseessä voi olla vielä pientä kokemattomuutta pelaajien osalta. Mitä syvemmälle moninpelin saloihin kuitenkin pääsee, sitä taktisemmaksi se muuttuu. Tasaväkistä vastustajaa vastaan pelatessa matsit muistuttavat lähes šakkia strategisine siirtoineen ja kauaskantoisine seuraamuksineen, jossa yhdenkin yksikön menettäminen kirpaisee.
Dawn of War III on jälleen Reliciltä raudanluja taidonnäyte reaaliaikastrategioiden joukkoon, vaikka kampanjaan olisi kaivannut paljon raikkaampaa otetta. Genren pelit elävät ja kuolevat kuitenkin verkossa, ja ainakin tälle sodalle voi sen valossa povata varsin aurinkoista päivänkoitetta.