Paholaisen varjossa
Warhammer: Chaosbanea olisi helppo kuvailla köyhän miehen Diablo-klooniksi Warhammer-maailmassa. Tällainen vertaus ei olisi aivan reilu tässäkään tapauksessa, mutta kuvaus osuu silti suurimmaksi osin nappiin. Ja jos peli ei olisi täysihintainen, se ei olisi edes ongelma.
Chaosbane on Warhammerin synkkään fantasiamaailmaan sijoittuva toimintaroolipeli. Kaaoksen voimat uhkaavat Vanhaa maailmaa jälleen kerran, ja tuleva keisari Magnus joutuu salaperäisen kaaosmaagin kirouksen uhriksi. Pelaajan ohjaamien sankareiden täytyy tietenkin pelastaa hänet ja panna verinen loppu kaaoksen juonille. Tarina jakautuu neljään osaan, joista jokainen keskittyy yhteen kaaoksen pääjumalista. Ensimmäisenä on vuorossa Nurgle ja tämän Kislevin kaupungin viemäreissä pesivät kultistit ja demonit. Temaattisesti idea kyllä toimii, mutta pelillisesti se aiheuttaa liikaa toistoa, kun ympäristöt ja viholliset pysyvät liian pitkään samanlaisina.
Käytössä on neljä eri sankaria, jotka onneksi eroavat selkeästi toisistaan kyvyiltään ja ominaisuuksiltaan. Kääpiötaistelijalla pelaaminen on hyvin erilainen kokemus kuin haltiavelholla, vaikka kummatkin lopulta lanaavat vihollisaaltoja poikki ja pinoon pelottavalla tehokkuudella. Kokemustasojen karttuessa uusia kykyjä ja niiden tehokkaampia tai vaihtelevia versioita avautuu lisää. Lisänä on vielä jokaisen hahmon oma jumalallisten voimien kehityspuu, joka tosin antaa lähinnä pieniä passiivisia bonuksia, mutta josta löytyy myös muutamia erikoiskykyjä. Hahmoaan voi siis muokata varsinkin korkeammilla kokemustasoilla kiitettävästi omaa pelityyliin sopivaksi, ja kykyvalintoja voi panna uusiksi milloin vain.
Kykyjen ja varusteiden ongelma on vain se, että niiden muuttumisessa kiinnostavaksi kestää hieman liian pitkään. Vasta kokemustasojen ja kykyvalintojen karttuessa hahmoon alkaa tulla kiitettävää potkua ja monipuolisuutta, kun taas varusteissa ei ole mitään mielenkiintoisia kykyjä ennen loppupelin legendaarisia esineitä. Asiassa ei auta se, että varusteet näyttävät liian pitkään samasta puusta veistetyiltä eikä ulkoasu ainakaan konsoliversiossa noin yleensäkään juuri hivele silmiä.
Chaosbanen suurin ongelma onkin se, että se yrittää olla suuren luokan peli, mutta sen eväät eivät siihen aivan riitä. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä pelin takana ei ole isoa julkaisijaa tai kehittäjää. Sisältöä on mutta tämän lajityypin peliksi ohuenlaisesti. Viholliset ja kentät toistavat itseään, ja vain neljässä sinänsä komeassa pomotaistelussa on omat erikoismekaniikkansa. Budjetin pienuus kuuluu myös ääninäyttelyssä. Keräiltävää tai mitään salaisuuksia ei ole, ja tarinan läpäisyn jälkeinen loppupeli koostuu uusintapomotaistoista ja satunnaisesti luotujen kenttien koluamisesta parempien varusteiden toivossa. Varusteiden kanssa voi näperrellä enemmänkin erilaisten siunausten muodossa, mutta peli ei selitä niitä ollenkaan, joten asiasta saa parhaiten selvää lukemalla verkosta ohjeita.
Huolimatta kaikesta tästä viihdyin itse Warhammer-fanina pelin parissa yllättävän hyvin. Kun kykyjä ja kokemustasoja on riittävästi, eri hahmojen mahdollisimman tehokkaiden kyky-yhdistelmien rakentelu ja kokeileminen jaksaa viihdyttää. Toiminnassa on silloin kunnon ytyä. On vain harmi, että loppupelissä ei muuten ole oikein sisältöä tiettyjen legendaaristen esineiden lottojahtia lukuun ottamatta. Ehdotonta lisäplussaa pitää kuitenkin antaa erinomaisista yhteistyömahdollisuuksista, sillä jopa neljä pelaajaa voi pelata yhdessä jaetulla ruudulla, verkossa tai näiden yhdistelmänä. Tämän pitäisi olla vakiona kaikissa samantyyppisissä peleissä.
Jos Warhammer: Chaosbanea ei yritettäisi myydä täysihintaisena pelinä, sen sisältöön liittyvät ongelmat eivät tuntuisi läheskään yhtä pahoilta. Sisältöä on kyllä luvattu lisää – uusi hahmo mukaan lukien – mutta tällä hetkellä se ei juuri auta. Jos hinta olisi alhaisempi, pisteitä voisi antaa jopa pari lisää.