Säteilevän rankka roolipeli
Mikä siinä pommissa viehättää? Jylinä, leiskahdus vai lentelevät jääkaapit Indyineen? Sen lopullisuus vai ajatus siitä, että ehkä atomien halkeamisen tuolla puolen elää inhimillisyyden kipinä? Tuhon jälkeinen mahdollisuuden siemen viehättää viihteen ja taiteen tekijöitä, joiden näyttämöillä tuho iskee milloin avaruuden hyökkääjien, uuden jääkauden, maailmanlopun tai inhimillistyneiden eläinten kapinan kautta.
Myös ydinaseet ja ydinsota ovat kauhistuttava asia. Ensimmäisten kanssa on opittu elämään ja jälkimmäistä emme ole onneksi koskaan kokeneet.
Mad Max -elokuvat jäivätkin viihteen historiaan siksi, että ne loivat kuvan totaalisen tuhon jälkeisestä selviytyjien yhteiskunnasta. Ränsistynyttä tekniikkaa ja nahka-asuja; polttoaine, ammukset ja toimiva tekniikka ovat arvossaan. Ihmiskunta koostuu pienistä maatalousyhteisöistä, joita rosvojoukot ahdistelevat.
Myös vuonna 1988 julkaistu Wasteland noudatti tätä kaavaa. Se kuitenkin asetti koko genrensä uusiin raameihin ja loi pohjan, josta ammensivat sekä kaikki myöhemmät roolipelit että aivan erityisesti postapokalyptiset seikkailut, Falloutit mukaan lukien.
Alkuperäinen Wasteland oli jopa liian hyvä ja liian menestynyt. Menestys vei pelin alkuperäisten kehittäjien käsistä, ja sen teemoihin voitiin palata vasta monen mutkan kautta. Lopulta Kickstarterin aikakauden koittaessa hyvien roolipelien ystävät todistivat luottokorteillaan, että pelaajat haluavat yhä syvällisiä ja haastavia raskaan sarjan roolipelejä, joiden käsikirjoitukseen ja sisältöön panostetaan enemmän kuin kiiltävään pintaan.
Wasteland 2 onkin pitkästä aikaa peli, joka herätti kauan sitten kadonneeksi luulemani nuohoamisvaiston. Kun pelitunteja on takana neljättäkymmenettä ja seikkailu on vasta alussa, niin mieli on väkisinkin hyvä. Edessä on vielä pitkä ja nautinnollinen matka.
Nautinnollisuus voi tosin olla suhteellista, sillä matka on myös karu ja ankara. Sen aikana pelaajaa ei pidetä kuin kukkaa kämmenellä, vaan tämä heitetään vaikeisiin tilanteisiin, joissa tekemisiään ja puheitaan on harkittava huolella. Valinnoista ei ole paluuta, ja usein tuntuu, että vaihtoehtoiset ratkaisutavat ovat ihan yhtä pahoja. Pienet tarinat päättyvät niin paljon helpommin itkuun ja typertyneeseen ”miten tässä näin kävi” -olotilaan kuin onnelliseen loppuun. Mutta se sopii maailmanlopun maailmaan, joka on julma ja moraaliton paikka.
On kuitenkin yksi laki, jota yritetään noudattaa yhdessä säteilyerämaan kulmassa. Rangerit eli jääkärit yrittävät ylläpitää järjestystä omalla alueellaan ja tuoda oikeutta sen kansalaisille. Samalla sotilaallinen järjestö tutkii erämaata ja yrittää paitsi löytää vanhaa teknologiaa, myös valmistaa työkaluja ja aseita sen auttamiseksi. Sinä joukkoinesi olet osaston uusi tulokas, täynnä sisäistä paloa ja halua tehdä huomisesta parempi. Pian huomaat, ettei se ole helppoa.
Säteilyerämaa on täynnä vaaroja ja kauhuja. Niiden nujertaminen vaatii sitkeyttä ja pikatallennuksen käyttöä, sillä rehellisen armoton seikkailu on vanhan koulun peli. Se ei valaise oikeaa etenemissuuntaa, vaan jättää pelaajansa harhailemaan ja eksymään aivan vapaasti, jos tämä ei tajua vihjeitä.
Se vaatii myös tehtäväkuvausten tarkkaa lukemista, hahmojen huolellista kehittämistä ja tavaroiden hallintaa. Moni asia on mahdollista möhliäkin, jos ei ole tarkkana. Onneksi ei sentään yleensä lopullisesti.
Seikkailu ei myöskään tarjoile aktiivisesti sivutehtäviä tai koluttavia paikkoja. Niitä erämaa on täynnä, mutta vain uteliaille. Siispä mene kaikkialle, jututa kaikkia, kokeile kaikkea, roplaa kaikkia ovia ja varo, jos ne räjähtävät silmille. Tai joku suuttuu nuuskimisesta ja tekee mielipahansa erittäin selväksi.
Niinpä yksittäiset seikkailut saattavat rakentua hyvinkin erilaisiksi. Päätarinasta löytyy selkeä punainen lanka, mutta harharetkeillessä joskus jopa huomaamatta tehdyt valinnat voivat tehdä henkilökohtaisista seikkailuista hyvinkin erilaisia. Jos ei muuten, niin ainakin sivutehtävien yllättävien päätösten kautta. Se tekee matkailusta kiinnostavaa muutamankin läpipeluukerran ajaksi.
Törttöilyn vapaus tekee Wasteland 2:sta herkullisen kokemuksen. Se on pitkästä aikaa roolipeli, jossa pelimaailman tutkiminen on jännittävää, mukaansatempaavaa ja vaarallista. Se on myös hurjan kirjallinen seikkailu, sillä tekstiseinissä ei kitsastella, kuten ei myöskään koluttavassa. Tuntuu myös, että joka ikinen ongelma ja tilanne voidaan ratkaista usealla eri tavalla – joskus aivoilla, joskus muskeleilla, joskus räjähteillä tai supliikilla. Moniin kohteisiin löytyy myös useita reittejä, joita voi edetä monenlaisilla taktiikoilla.
Tämä hurja monimuotoisuus panee koetukselle myös pelaajan moraalin. Käsikirjoitus luo välillä tilanteita, joissa on harkittava huolella tekemisiään. Niillä ei välttämättä ole isoa merkitystä suurelle tarinakaarelle, mutta sitäkin enemmän peilistä näkyvälle minäkuvalle. Oletko kirkasotsainen, hyvään pyrkivä kunnon ihminen? Tasapainoinen diplomaatti, väkivaltaan helposti turvautuva asehullu vai rehellisesti sekopää? Kaikki pelityylit ovat mahdollisia, joskin jotkin reitit voivat olla vaikeampia kuin toiset.
Pelityylien vapaus ja seikkailun hiekkalaatikkomaisuus tekevätkin matkanteosta kiinnostavaa. Lähes aina löytyy monta tapaa edetä. Mitä kaikkea ongelmiin tajuaa kokeilla, mikä ideoiden ja asioiden yhdistelmä on vastaus? Mikään ei ole kiveenhakattua, vaikka jokin reitti voikin olla muita paremmin viitoitettu. Mutta lopputulokset voivat yllättää. Joskus sitä luulee tekevänsä kaiken parhain päin, ja kaikki päättyykin karmeasti. Miksi siinä näin kävi?
Tämä odottamattomuus tekee matkanteosta myös mieleenpainuvaa ja pakottaa usein miettimään tarkoin etukäteen, että miten näitäkin ihmisiä kannattaa lähestyä.
Säteilevän hiekkalaatikkomaisuuden ohessa Wasteland 2:ssa lumoaa vaikeus. Peli on ihanan armoton, hoksottimia vaativa ja silti reilu. Se ei väännä rautalankaa, ja saan mokailla ihan rauhassa, vaikka pelinsisäinen opas neuvookin haluttaessa. Siksi pelaaminen tuntuu niin hienolta. Samalla peli luottaa selvästi siihen, että sisällön hillitön määrä, syvyys ja mahdollisuus suunnitella omat hahmot fiksummin tuovat minut takaisin uudestaankin. Se on jopa todennäköistä. Joskus se joukkorahoituskin vuolee kultaa.