Vankilapaoista ja veljeydestä
Suuret tunteet ovat yhteisöllisiä kokemuksia. Keräännymme kuppiloihin hurraamaan lempijoukkueidemme puolesta ja elokuvateattereihin vuodattamaan karvaita kyyneleitä. Kotisohvilla olemme viime vuosina oppineet myös huutelemaan viisauksia rankkoja virtuaalivalintoja kohtaaville puolisoille ja ystäville.
Tämä ajatus on maaliskuun lopulla ilmestyneen A Way Outin kantava voima. Yksinomaan kaksinpelattava kokemus myytiin messuyleisölle viime vuonna toiminnallisena vankilapakoteoksena, mutta se on pelinä paljon muutakin kuin testosteroninkäryinen karkurikertomus.
Kokemus jaetaan kahteen jo alkuvalikossa: yksi pelaaja omaksuu kuumakalle Leon roolin, toinen ohjastaa järkevämpää Vincentiä. Jaettu ruutu antaa mahdollisuuksia teiden erkanemiseen, ja esimerkiksi pulmanratkaisu vaatiikin usein kahta silmä- ja korvaparia. Pelaajien sarakkeet kasvavat, kutistuvat ja vaihtavat paikkaa pelillisten ja tarinallisten tarpeiden mukaan, ja kamera-ajot ja kuvakulmat pärjäävät miltei vakavammillekin valkokangastuotoksille.
”Seikkailu väistyy tuon tuostakin kädenvääntökisojen tai tikanheiton tieltä, ja veljeilytuokiot lähentävät paitsi päähenkilöitä myös pelaajia.”
Yhteispeli on toki useimmiten päivän sana. Yksinkertaisimmillaan tämä merkitsee painavien asioiden punnertamista nappeja takomalla, mutta mehukkaimmat hetkensä A Way Out tarjoilee minipelimäisinä kokonaisuuksina. Noin kahdeksantuntinen kokemus pitää räiskinnän ja puskissa ryynäämisen lisäksi sisällään kaikenlaista sivultapäin kuvatusta mätkinnästä rehelliseen rytmipelaamiseen. Kehittäjästudio Hazelightin edellinen projekti, koskettava Brothers: A Tale of Two Sons, rikkoi perinteisen konsolipelaamisen rajoja iloisesti tuplatattikikkailullaan, ja sama kokeilunhalu tuntuu olevan edelleen tallella.
Puuhailu ei kuitenkaan peitä alleen tietoisuutta siitä, että kevyesti alkava tarina itsessään etenee kuin raiteilla aina sydämen nieluun nostattavaan loppuhuipennukseen asti. Pelaajien annetaan silloin tällöin äänestää toimintatavoista, mutta lopputulos on aina sama, eikä mekaniikka aiheuta kuin eripuraa osallistujien kesken. Epäonnistumisenkaan pelko ei paina pelissä, jonka käsikirjoitus ei salli sohlaamista.
Pelin mielekkäintä ja kenties merkityksellisintä antia ovatkin tarinasta riippumattomat hetket. Seikkailu väistyy tuon tuostakin kädenvääntökisojen tai tikanheiton tieltä, ja veljeilytuokiot lähentävät paitsi päähenkilöitä myös pelaajia. Huumori on hersyvää eritoten haarapoluilla, ja kotisohvalla jaetaan nenäliinapaketin lisäksi todennäköisesti myös useat makeat naurut.
Minun on ikäväkseni todettava, että A Way Out on jälleen yksi niistä peleistä, joiden arvosanaa on kovin vaikea perustella juurta jaksain pilaamatta kaikkea. Se tuo pelaajansa yhteen tavalla, joka on pitkälti mahdoton toteuttaa minkään muun median puitteissa, ja onnistuu tekemään matkasta muistettavan. Jos pelaajien toiminnalle olisi uskallettu antaa enemmän painoarvoa, se olisi kenties lähempänä täysien pisteiden peliä, mutta puutteineenkin se edustaa tarinavetoisen pelattavan parhaimmistoa.