Werewolf: The Apocalypse – Earthblood -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden maaliskuun 2021 numerossa 220. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Se on minun hurja luontoni!
Kun ajat ovat ankeat, pitäisi kai yrittää olla positiivinen. Lähdetään siis Werewolf: The Apocalypse – Earthbloodin merkittävimmästä saavutuksesta. Se on ainoa hiiviskelypeli koskaan, jossa epäonnistuminen ei saa sormeani hakeutumaan pikalatausnapille. Löydetyksi tuleminen tarkoittaa ihmisudelle sitä, että metallinen riffi alkaa pöristä taustalla ja sitten tapetaan kaikki! Ai, tuliko vihollisille vahvistuksia? Tapetaan nekin! Se on melkoinen hyppy mallista, jossa piiloleikin häviäminen on pelaajalle häpeä.
Earthbloodin sudet eivät tietysti ole mitään peruspörröjä tai angstaavia teinisusia. Pohjana on yksi World of Darkness -peliversumin kolmesta suuresta eli pöytäroolipeli Werewolf: The Apocalypse. Jo nimi on minulle nostalgiaa, sillä ostin alkuperäisen sääntökirjan vuonna 1992. Peli kuvitteli uusiksi kirottuina hirviöinä pidetyt ihmissudet ja esitteli maailman, jossa kaikkea säätelee kolme suurta henkeä. On luontoa ja elämää edustava Gaia, järjestystä ja teknologiaa ajava Weaver sekä hulluksi tullut entropian edustaja Wyrm, joka sai ihmiskunnan saastuttamaan maapallon kuoliaaksi. Ihmissudet eli garout ovat jaloja henkimaailman sotureja, jotka tunkivat öljyparoneille ja teknologiamiljardööreille luun kurkkuun, vaikka taistelu tuntui täysin toivottomalta. Se on ajankohtaisempaa nyt kuin pelin ilmestyessä, ja pöytäpelistä pitäisikin ilmestyä viides laitos tänä vuonna.
Pelin päähahmo Cahal on elämäntapamotoristilta näyttävä klanipää ja irlantilainen maaäidin puolustaja. Hän on susien Fianna-klaanista ja ilmeisesti Ahroun-kuumerkin alla syntynyt susi, mutta pöytäropen detaljeja on turha selittää. Earthblood on nimittäin palikkatason tarina, joka käsittelee Werewolfin maailmaa täysin pintapuolisesti. Pelillä on 1980-luvun toimintaleffojen juonikaari, jossa Cahal menettää vaimonsa taistelussa Endron-öljyfirmaa vastaan ja hukkaa tyttärensä kostoretkellään. Muutaman vuoden päästä pahuus iskee jälleen, kun Steve Jobsin ja Saatanan risteytykseltä vaikuttava yrityspomo haluaa tuoda markkinoille pahuuden biopolttoaineen, joka on tuskin tehty palmuöljystä. Mitäs tehdään? Tapetaan kaikki! Sivuhahmot ovat niin tönkköjä ja käsikirjoitus niin keskinkertainen, ettei pelaaja edes halua tietää enempää. Myös Cahalin perhesuhteista on mahdoton välittää.
Roolipeliaineksia on turha kaipailla lähdemateriaalista huolimatta, sillä Earthblood on kevyt hiiviskely- ja toimintapeli. Vaikka pelimaailman eri alueet, kuten ihmissusien kotimetsä ja autiomaan öljyjalostamo, ovat periaatteessa suurempia kokonaisuuksia, ne ovat oikeasti yksittäisistä huoneista rakennettuja putkia. Kuvitelkaa mielessänne halli, joka voi olla pelin kohdasta riippuen Endronin koulutustila, laboratorio, vankila tai mitä tahansa paha yritysjätti nyt sattuu tarvitsemaan. Ne ovat lopulta kaikki samanlaisia. Tämä halli muodosta pelin tärkeimmän elementin eli mättöhuoneen.
Yhdessä mättöhuoneessa on erilaisia esteitä, kuten Endronin vartijoita, kameroita ja lukittuja ovia. Lisäksi siellä on ilmastointiputkia, joihin Cahal voi pujahtaa sutena. Tässä on taas yksi Earthbloodin hyvistä puolista. Cahalin hiiviskelymuoto, lupus, on ketterä elikko, joka syöksähtelee nopeasti paikasta toiseen ja mahtuu kulkemaan ahtaistakin aukoista. Ihmisen ja eläimen yhdistää sulava muutosanimaatio, joka on yksi suosikkiasioistani koko pelissä. Cahal voi murhata vartijat hiiviskelyvaiheessa hiljaa ja kenties ohittaa koko huoneen huomaamatta. Hiiviskely on keskinkertaisuudessaan palikkatasoa ja vihollisilla on hädin tuskin tekoälyä, mutta entä jos jäädään kiinni? Taisitte jo arvata.
Kun käry käy, pelaaja vaihtaa Cahalin crinos-muotoon, joka edustaa ihmissuden raivoa. Siihen on panostettu eniten, ja crinos onkin näyttävä olento. Se on kahdella jalalla kulkeva kolmimetrinen hirviö, joka on ilman bonuskykyjäkin kuin luonnonkatastrofi ja pelin lopulla täysin pysäyttämätön tuhokone. Normi-ihmiset ovat sen edessä vain puimurin teriin kaatuvaa viljaa. Halliin johtaa kuitenkin ”vahvistusovia”, joista Endronin yltiöoptimisia jonneja puskee sisään aaltoina kuin vanhoissa ninjaleffoissa. Vaksien työmotivaatiota on ihailtava, sillä oven takaakin voi varmasti huomata 20 edellisen yrittäjän muuntuneen punertavaksi tahnaksi.
Pelaaja vaihtelee vahvan ja nopean crinos-tilan välillä, painelee vähän hyökkäysnappeja ja tappaa kaikki! Vaikka Endron tuo kentälle jopa liekinheittimillä, moottorisahoilla ja hopealuotitykeillä varustettuja mechapukuja, mättöhuone kuin mättöhuone on pian maalattu punaiseksi katosta lattiaan, eikä tälle karva-linkolalle tule edes hiki. En kuollut pelissä kertaakaan kahden ensimmäisen kolmanneksen aikana, enkä ole todellakaan mikään Dark Soulsia silmät peitettynä pelaava virtuoosi. Kun kaikki on tapettu, voidaan hipsiä seuraavaan mättöhuoneeseen, jonka työntekijät eivät ole kuulleetkaan naapurihuoneen verilöylystä.
En sano, että pelin taistelu on huonoa. Se on vain haasteetonta, keskinkertaista ja vanhentunutta. Ihmissudella on raivomekaniikan ansiosta käytännössä loppumaton elämämittari, kunhan sitä osaa käyttää optimaalisesti. Pelissä on myös ihan oikeasti hauskoja pomoja, joista useimmat ovat toisia susihukkia. Jos niitä vastaan meinaa käydä huonosti, voi painaa raivonappia. Silloin Cahal vetää loputkin herneet nenäänsä ja muuntuu vaahtosuiseksi tappokoneeksi, joka lyö kovempaa ja kestää enemmän kuin pomot. En edes muista, milloin olisin nähnyt pelissä näin räikeää voimafantasiaa.
Peli saa myös piristysruiskeen toisen puoliskon alkaessa. Silloin normaalit vartijat korvataan fomoreilla eli Wyrmin kyllästämillä mutanteilla. Kun ne karistavat ihmiskuorensa, ökkömönkiäiset vetelevät esiin erilaisia biologisia aseita, kuten viikatekäsiä, lonkeroita, piikkipommeja ja myrkkykaasua. Eivätkä ne kuole sekunnissa. Silloin Cahal saa tehdä töitä ja Earthblood tuntuu kivan retrolta katumättöpeliltä, kunnes kyllästyminen taas iskee fomorien käydessä turhan tutuiksi.
Oudointa Earthbloodissa on se, että peli tuntuu aikakoneelta. Dialogi, tappelu, grafiikka ja oikeastaan aivan kaikki on peräisin korkeintaan vuodelta 2010. Simppeli juoni ja perustappelu olisivat menneet täydestä silloin, mutta standardit ovat tiukentuneet. Nyt Earthblood saa ihmettelemään, millaiset päätökset ovat menneet pieleen projektia aloitellessa, sillä kyse on selkeästi ainakin budjetin ja tiimin koosta. Ehkä Werewolf-lisenssissä itsessään on jotain vaikeasti tavoitettavaa, sillä vastaavat yritykset ovat aiemmin päättyneet vain pelien peruutuksiin.
En silti haluaisi kutsua Earthbloodia huonoksi peliksi. Sen yksinkertaisessa luonteessa ja megaraivolla kaiken tuhoavassa Cahalissa on rehellistä yritystä. Jatkoa tuskin on luvassa, vaikka loppuanimaatio moista kehtaa vihjailla. Ja vuonna 2021 tuntuu lohdulliselta ajatella, että puhtaalla raivolla voisi tehdä jotain ympäristön pelastamiseksi. Anna ökysetien maistaa ekokapinaa, Cahal!