Aina silloin tällöin tulee vastaan pelejä, jotka ihastuttavat aihepiirillään, asenteellaan ja tunnelmallaan niin paljon, että monet sen heikkoudet haluaisi lakaista piiloon maton alle. 1970-luvun eksploitaatioväkivaltaa pursuavista leffarainoista inspiraationsa repäissyt WET on yksi lisäys näiden pelien sankkaan joukkoon.
Kivenkovan salamurhaajan Rubi Malonen toiminnankatkuiset edesottamukset yhdistelevät mielenkiintoisesti Stranglehold-tyylistä pyssyjen paukuttelua ja vauhdikasta katanatoimintaa, mitä säestetään asiaankuuluvilla musiikkiraidoilla, mainospätkillä sekä vanhojen elokuvien vanhentunutta ilmettä imitoivalla filtterillä. Keskeisenä ideana on rei’ittää ja pätkiä vihollisryppäitä mahdollisimman tyylikkäästi, missä WET tavallaan onnistuukin.
Peli kierrättää sangen toimivasti jo vanhasta kunnon Max Paynestä tuttua hidastusefektiä, jolloin Rubi voi kaikessa rauhassa tyhjentää lippaittain luoteja konnapoloja kohti. Tällä kertaa hidastusefekti puskee kehiin Rubin painaessa liipaisinsormensa pohjaan hyppiessään, lattialla polvillaan liukuessaan ja seinillä juostessaan, eli periaatteessa vähänkään ilmavampaa akrobatiaa harrastettaessa. Vaihtelua hidastuksiin saadaan siis jonkin verran, minkä lisäksi toiminta ja sankarittaren liikeanimaatiot ovat hidastettuna yllättävän sulavia.
Omana kikkanaan WET esittelee keinon ampua eri suuntiin molemmilla Rubin siroissa kätösissä olevilla aseilla. Käytännössä tämä tapahtuu automaattitähtäyksellä, joka lukittaa toisen revolvereista, haulikoista tai muista paukkuraudoista johonkin lähinäköetäisyydellä olevaan kohteeseen. Vihollisia kaatuu tyydyttävällä tahdilla, mikä tulee tarpeeseen pelin areenamaisissa yhteenotoissa, joissa vastustajia vyöryy pelialueelle, kunnes tuloväylät teljetään kiinni. Valitettavasti perinteisempi räiske on pelin vilskeessä silkkaa itsemurhaa eikä ote Rubiin ja tämän liikkeisiin ole läheskään yhtä nautittavaa. Tämän takia hidastusefekti on käytössä sen verran tiheään tahtiin, että sen hienous kuluu koko ajan enemmän ja enemmän.
Kostea kosto
Miekalla mättäminen on lajityypin peruskauraa. Ruumiinosia lentelee ympäriinsä ja olo on kuin Quentin Tarantinon Kill Bill -leffan morsiamella – etenkin kun Rubi suuttuu toden teolla, jolloin kuvioihin astuu kasapäin roistoja tyylitellyn punamustan grafiikan kera. Oppiipa Rubi päivitysten muodossa muutamia erittäin käytännöllisiä sivalluksiakin, joista saadaan maksimaalinen teho irti hidastuspaukuttelun päätteeksi. Liikevalikoiman kasvu on sangen mainio idea, mutta uutta opittavaa on sen verran niukalti, että liikkeet olisivat voineet olla kehissä jo alusta alkaen.
Vaikka meno muodostuu nopeasti kaavamaiseksi, WETin toiminta ansaitsee ainakin tyylipisteensä. Se ei silti riitä nostamaan peliä muun punertavan massan yläpuolelle eivätkä kankeat tasohyppelykohtaukset ja varsin vaatimaton grafiikka paranna tilannetta. Suurin ongelma on se, ettei pelaaminen ole yhtä hauskaa ajan kulkiessa normaaliin tahtiin. Esimerkiksi Rubin hyppyanimaatioista ei useimmiten saa revittyä minkään sortin tolkkua. Joskus neitokaiselta onnistuvat erittäin epäluonnollisen näköiset loikat kauempana oleville tasanteille, kun toisinaan taas täysin onnistuneen näköiset pongahdukset jäävät lyhyiksi. Onneksi etenemisreitit löytyvät helposti kaiteet ja kielekkeet korostavan taidon avulla.
WET olisi kelpo lisäys toimintapelien kirjoon, jos se keskittyisi puhtaaseen toimintaan hieman monipuolisemmin. Niin paljon kun pelistä haluaisi nykyisellään pitää, sen kankeudet ja kaavamaisuudet nostavat päätään aivan liian usein ja erittäin lyhyellä varoitusajalla.