White Knight Chronicles / Arvostelut / pelaaja.fi

White Knight Chronicles

4.03.2010 // Kirjoittanut: Johannes Valkola
15

Siinä missä Mass Effect 2 on häikäisevä todiste länsimaisen pelisuunnittelun panostuksesta pelikerrontaan ja uusien tuulien löytämisestä roolipeleihin, on White Knight Chronicles kovin jääräpäinen esimerkki japanilaisen roolipelaamisen nykytilasta. Se lainaa paljon lajityypin merkkiteoksilta, löytämättä kuitenkaan sisältöönsä riittävästi omaperäisyyttä tai huoliteltua toteutusta.

Pelin tekijäryhmä on maineikas Level-5-studio, joka tunnetaan parhaiten PlayStation 2:n kovista nimikkeistä Dark Chronicle, Dragon Quest VIII: Journey of the Cursed King ja Rogue Galaxy. Kun tähän lisätään vielä Nintendo DS:n Professor Layton -sarja ja tuleva Dragon Quest IX: Defenders of the Starry Sky ei ole suinkaan ihme, että odotukset ovat korkealla tiimin ensimmäistä PlayStation 3 -peliä, White Knight Chroniclesia, kohtaan.

Prinsessa pulassa

White Knight Chroniclesin tarina ei häikäise lähtökohdiltaan: kuninkaallisten juhliin viiniä kuljettavien pelihahmojen harteille lankeaa kidnapatun prinsessan pelastaminen. Vaikka kliseinen tarina onkin pohjimmiltaan harmaa ja ankea, on suurin synti sen lattea kerrontatapa. Kerronnan yksiulotteisuus puistattaa ja tuo peliin tarpeettomasti tahatonta komiikkaa. Myötähäpeä on vahvin tunne, kun seurataan paremminkin lauantaiaamujen lastenohjelmistoon kuuluvia juonenkäänteitä.

Ontuva kerronta jättää tunnepuolen paitsioon, kun hahmoihin ei pääse millään kiinni. Kenelläkään ei ole vahvoja luonteenpiirteitä tai mielenkiintoista sanottavaa, sillä dialogi on oudon lapsellista vanhemmille suunnattuun roolipeliin. Myös englanninkielinen toteutus kerää risuja: pelin tönkkö kieli on vailla elämää ja sisältää lisäksi niin omituista tekstiä, että kyseen on oltava käännösvirheistä.

Kerronnan omituisuus jatkuu omaan pelihahmoon. Monipuolisella editorilla rakennettavan avatarin liittyminen tarinaan on kyseenalaista. Ei ole hassumpi idea tehdä oma soturi valmiiden hahmojen joukkoon, mutta tällä kertaa homma ei toimi ollenkaan. Oma hahmo ei ole yllättäen pelin päähenkilö, vaan välianimaatioissa taustalla pelottavasti lymyilevä tuppisuu. Ratkaisu jättää oman hahmon täysin etäiseksi niin muille pelihahmoille kuin pelaajalle itselleenkin. Tällaisenaan hahmo on käytännössä haamu, jota kukaan ei tunnu huomaavan.

Perinteistä pelaamista

White Knight Chroniclesin pelaaminen on roolipeleistä tuttua puuhaa. Ympäristöä tutkitaan, vastaantulijoille jutellaan sekä hahmojen kykyjä kehitetään ja varusteita parannetaan edessä olevien taistelujen varalle. Vaikka kamppailut näyttävät päällisin puolin tapahtuvan reaaliajassa, on taustalla tuttu vuoropohjainen systeemi. Pelaaja ohjaa yhtä kolmesta hahmosta koostuvan tiimin jäsentä. Tehtävänä on valita hyökkäys- ja puolustuslistasta komento, jonka hahmo tekee vuorollaan. Hyökkäyksiä voi kytkeä personoiduiksi iskusarjoiksi, jotka kuluttavat taisteluissa ansaittuja hyökkäyspisteitä. Komboissa on tehoa ja näyttävyyttä, mutta pisteet kannattaa silti säästää suureksi valkoiseksi ritariksi muuttumiseen. Jätti iskee sellaisella voimalla, että sen rinnalla tavalliset pelihahmot tuntuvat pieniltä hiiriltä.

Taistoissa on hitusen taktisuutta, mutta niiden suurin ongelma on turhan alhainen vaikeustaso. Kohtaamisissa ei ole epäonnistumisen pelkoa, sillä vihollisilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Omat pelihahmot ovat lähestulkoon voittamattomia, vaikka tasojen nousuun tai varusteiden kuntoon ei kummemmin keskittyisikään. Haastetta olisi saanut olla reippaasti enemmän, sillä nyt kyse on siitä, että kauanko yhteenotot kestävät. Massiiviseksi ritariksi muuttuminen nopeuttaa muuten pitkäveteisiä taistoja, mutta se ei auta taistelumekaniikan ja haasteen perinpohjaiseen epätasapainoon. On harmi, kun taisteleminen osoittautuu kymmenien tuntien pelissä yksioikoiseksi ja tylsäksi.

Lisää netissä

Tarinaa kuljettavien tehtävien lisäksi White Knight Chroniclesissa on runsaasti ylimääräistä tekemistä. Kaupungeissa sijaitsevista taistelijoiden killoista voi värväytyä sivutehtäviin, jotka lisäävät jo pitkän pelin kestoa entisestään. Taistelemisesta rakentuvia tehtäviä voi pelata kavereiden kanssa, sillä myös verkkopelaamiseen on panostettu. Netissä liikutaan muiden kanssa yhteistyössä. Valitettavasti pelaaminen onnistuu vain omalla kustomoidulla pelihahmolla, joka ei kykene muuttumaan massiiviseksi ritariksi. Näin ollen kokemus tuntuu karsitulta. Kavereiden kanssa pelaaminen kasvattaa lisäksi hahmon kokemusta, mikä vaikuttaa myös yksinpeliin. Tosin jo entuudestaan haasteettomissa kamppailuissa ei olla avun tarpeessa.

Nettipelin omaperäisyyttä kasvattaa oman kylän rakentaminen, joka toimii pelaajien kokoontumispaikkana tehtäviä haettaessa. Kylää elävöitetään rakennuksilla, joita voi itse asetella alueelleen haluamallaan tavalla. Homma toimii näppärästi ja on mukavaa pientä puuhailua. Asukkaitakin voi haalia lisää täyttämällä hieman työläitä yksinpelin vaatimuksia.

Kokemuksien jakaminen kavereiden kanssa miellyttää nettiosuudessa, mikä antaa kokonaisuuteen kaivattua piristystä. Sääli vain, että pääpelin murheet vaivaavat myös verkkopeliä. Se ei hyvistä ideoistaan huolimatta pysty nousemaan taistelumekaniikan ongelmien yli. Netissä yksi taistelun riesa nousee entistä selvemmin esiin: viholliset voivat lyödä kuinka kaukaa tahansa, vaikka pelaajan on itse hyökätessä seistävä riittävän lähellä. Tämä tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta.

Oikukas kokonaisuus

Kaikesta marmatuksesta huolimatta White Knight Chronicles ansaitsee myös kehuja: pelissä on tutkimisesta kumpuavaa vetovoimaa, joka kannustaa etenemään. Vihollissuunnittelu on osaltaan mielikuvituksellista, joten uusiin kohtaamisiin riittää mielenkiintoa ja katseltavaa. Etenkin uhoa uhkuvat jättimäiset viholliset ovat oiva lisä hahmokaartiin. Myös maisemissa on pontta nostamaan tunnelmaa. Vaikka liiaksi Final Fantasy XII -pelin mieleen tuovia pelialueita voisi helposti kutsua geneerisiksi, tuovat ne laajuudellaan ja värien rikkaudellaan pelaamiseen mukavasti seikkailun huumaa ja iloa tuntemattoman kartoittamisesta. Laaja ja monipuolinen pelimaailma on visuaalisesti pätevää jälkeä, mikä sekä miellyttää silmää että korostaa luonnon merkitystä seikkailussa. Myös musiikki tuntuu tehokkaimmillaan liittyvän vahvasti tilanteisiin. Hahmojen ilmeet ja ääninäyttely jättävät puolestaan kylmäksi, sillä nyt tunnepuoli jää niiltäkin osin turhan pökkelömäiseksi.

White Knight Chronicles jättää liikaa toivomisen varaan. Epätasapainoinen ja helppo taistelu sekä yksinkertainen ja ennakoitava tarina painavat eniten vaakakupissa, kun kokonaisuus jää keskinkertaiseksi. Peli jättää ikävän pettymyksentäyteisen maun, jota ei olisi odottanut ylistetyn pelistudion uutuudelta.

Pelissä on kuitenkin hyvät puolensa, ja vajavuuksineenkin se viihdyttää kohtalaisesti. Tämä liittyy japanilaisten roolipelien vahvaan perinteeseen, jossa seikkailu, taistelu ja tutkiminen aiheuttavat mielihyvää. Näin pelistä saanevat eniten irti lajityypin ystävät, vaikka mistään erityisen korkealaatuisesta tai ikimuistoisesta pelikokemuksesta ei valitettavasti voida White Knight Chroniclesin kohdalla puhua.

5/10

Kommentit

Käyttäjän tepes kuva
tepes
Käyttäjän ukkopekka kuva
ukkopekka

roskaa

Käyttäjän mikkoq kuva
mikkoq
Käyttäjän finngamer kuva
finngamer
Käyttäjän tomsse kuva
tomsse
Käyttäjän Vierailija_Rules kuva
Vierailija_Rules

Petti jopa alhaiset odotukset. Oli lyhytkin vielä

Käyttäjän redshift kuva
redshift

Ei helvetti mitä roskaa!

Käyttäjän Sakke kuva
Sakke
Käyttäjän Riepu kuva
Riepu

Hajuton, mauton ja näin ollen tylsä.

Käyttäjän YritaEdes kuva
YritaEdes

Ei se omaperäisin.

Nostoja