Vuonna 2000 Dark Cloudilla aloittanut Level-5 nosti itsensä muutamassa vuodessa täydellisestä tuntemattomuudesta yhdeksi Japanin arvostetuimmasta roolipelitaloista. Firman todellinen läpimurtopeli oli Dragon Quest VIII, joka on edelleen yksi lajityyppinsä parhaista peleistä ja itse asiassa allekirjoittaneellakin parhaillaan uusintakierroksella.
Ilo oli aikoinaan kova, kun kuulin Level-5:n tekevän uutta PlayStation 3 -roolipeliä White Knight Chroniclesia. Uusimpien Dragon Questien, Rogue Galaxyn ja Dark Chroniclen jälkeen firmalta uskalsi odottaa jotain suurta ja mahtavaa. Pettymys olikin lopulta suuri, kun huipputiimin aikaansaannos oli lupaavalla mutta kankealla moninpelikomponentilla höystetty keskinkertaistakin keskinkertaisempi lajityyppinsä edustaja.
Pelaajamäärä ja myyntiluvut kuitenkin ilmeisesti tyydyttivät sekä Sonya että Level-5:tä itseään, ja nyt pari vuotta myöhemmin jatko-osa on valmis. Level-5:n pitkäaikaisena fanina olin vielä tässä vaiheessa varautuneen toiveikas siitä, että kakkososa korjaisi edeltäjänsä virheet ja antaisi tekijöilleen synninpäästön.
Paperilla kesäkuun alkupuolella julkaistu White Knight Chronicles II kuulostaakin hyvältä. Levyltä löytyy jatko-osan lisäksi paranneltu versio ykkösosasta, ja pelaajista riippuen he voivat joko jatkaa uutta seikkailua valmiilla hahmoilla, ykkösosasta tallennetuilta sankareilla tai aloittaa koko savotan alkumetreiltä. Tämä ratkaisu on hatunnoston arvoinen, ja sitä soisi näkevän enemmänkin.
Viidellä pennillä pennin tarina
White Knight Chronicles II jatkaa lähes suoraan siitä, mihin ykkösosa päättyi. Sen tapahtumien aikaan ykkösosan alussa surmansa saaneen Farian arkkiherttuan luomassa valtatyhjiössä on syntynyt sisällissodan mentävä aukko, jota pääsankari Leonard ystävineen menee selvittelemään.
Heikko tarina ja yksiulotteiset henkilöhahmot olivat White Knight Chroniclesin pahimpia ongelmia, eikä tällä saralla ole juuri edistytty. Hahmot eivät ole millään tasolla mielenkiintoisia. Pelaajan ”oma”, kokemusta keräävä ja ryhmän mukana roikkuva hiljainen sankari on yhtä pelottava kuten aina, eikä tarina Dark Chronicle -henkisestä aikamatkailusta huolimatta ota tuulta alleen. Lisäksi se pitää sisällään aivan liikaa vanhoissa paikoissa ramppaamista.
Sisällöllisesti White Knight Chronicles II on yksinpelaajalle huomattavasti kattavampi paketti kuin ykkösosa. Uudelle pelaajalle tarinassa on tuplamäärä pelattavaa, ja uudet runsaslukuiset sivutehtävät tarjoavat sekä ylimääräistä puuhastelua että uuden tavan netota kiltapisteitä.
Kiltapisteiden kertyminen on muutenkin tällä kertaa helpompaa. Jostain käsittämättömästä syystä ensimmäisessä White Knight Chroniclesissa ei saanut tekoälyhahmoja mukaan kiltatehtäviin, vaan ne oli suoritettava joko yksin pelaajan omalla hahmolla tai moninpelinä. Nyt akuutista tai tarkoituksellisesta pelikaveripulasta kärsivä pelaaja voi ottaa mukaansa Leonardon ja kumppanit. Mitenkään äärimmäisen mielenkiintoista näiden tehtävien läpi sahaaminen ei yksinpelinä kuitenkaan ole, mutta sinänsä uudistus on kyllä tervetullut.
Juonipelin vaikeustasosta on myös sanottava yksi asia: se on vaikea. Ykkösosan pystyi surffaamaan läpi käytännössä vasemmalla kädellä, mutta nyt esimerkiksi ritareita joutuu hyötykäyttämään huomattavasti enemmän. Vaikeustasoon tuo riemastuttavaa lisäbonusta se, että sankariryhmän mukana roikkuu ison osan ajasta ns. vierailevia tähtiä, joiden heittäessä henkensä edessä on automaattinen game over.
Mörköä mä metsästän…
Yksinpelinä White Knight Chronicles II on suurin piirtein yhtä epämielenkiintoinen, mutta tuhdimpi paketti kuin edeltäjänsä. Pelin moninpelikomponentille sydämensä menettäneille tarjolla sen sijaan on nannaa oikein olan takaa. Hyvä alku on se, että seikkailemaan voi nyt lähteä maksimissaan kuuden seikkailijan ryhmissä aiemman neljän sijaan. Lisäksi oman Georama-kaupungin rakenteluosiota on kehitetty huomattavasti.
Tämä on kuitenkin vasta alkua. Ykkösosassa tarinan päähenkilöille rajatut, pelisarjalle nimenkin antavat jättimäiset ritarit ovat nyt myös pelaajan itse luoman hahmon käytettävissä. Oma Incorruptus avautuu pelaajalle melko myöhäisessä tarinatilan vaiheessa, mutta tämän jättiritarin kustomointi ja käyttäminen pelin käytännössä tärkeimmällä osa-alueella on jo melkoinen askel eteenpäin.
Taistelua on hiottu sulavammaksi monilta osin. Ykkösosassa aina kun sankariryhmä kiskaisi aseet esiin, joutui odottamaan ensin, että hyökkäysmittari täyttyy huippuunsa. Nyt hyökkäysmittari on täynnä jo valmiiksi. Tämä saattaa kuulostaa pikkujutulta, mutta tosiasiassa kyseessä on uudistus, joka tekee satunnaistaisteluista moninkertaisesti mielekkäämpiä.
Muutenkin yleisote on sulavampi. Vanhat ja raskaat yhdistelmähyökkäykset ovat pääsääntöisesti tehneet tietä yksittäisille hyökkäyksille, koska AC-pisteiden tuhlaaminen muuhun kuin ritariksi muuttumiseen on melko typerää touhua. Ritareille on jopa juonitilassa nyt enemmän käyttöä, sillä isoja hirviöitä on enemmän ja niiden kukistaminen vaatii oikeasti niin sanotusti suurempaa lekaa. Fiilis on omalla tavallaan mukavan Xenogears-tyylinen, mutta ihmetyttää, miksei näin ollut jo ykkösosassa.
Pahvia ja pökkelöä
Perinteisenä japanilaisten roolipelien edustajana White Knight Chronicles II on edeltäjänsä tavoin auttamattoman yksinkertainen – siitä ei pääse yli eikä ympäri. Nyt monista omituisista pelisuunnittelullisista ratkaisuista on kaikeksi onneksi luovuttu ja tekemistä on enemmän, mutta tämä on laiha lohtu, kun hahmot, maailma ja tarina ovat näin yksiulotteisia.
Mikäli White Knight Chronicles II:ta sen sijaan haluaa käsitellä sinä mikä se oikeasti on, suhtautuminen on erilaista. Se on yksinkertaisesti eräänlainen moninpeliin keskittynyt roolipelin ja Monster Hunterin välimalli. Uudistukset on tehty selkeästi nettipelaajilta saadun palautteen perusteella, ja painopisteistä näkyykin, minkä porukan odotuksia Level-5 haluaa pelin vastaavan.
Koska peliä kuitenkin markkinoidaan eeppisenä rooliseikkailuna, on se myös arvioitava sellaisena. Ja rooliseikkailuna se on auttamattoman keskinkertainen, enkä voi yksinkertaisesti antaa anteeksi sitä, että aiemmin yhdeksi suosikikseni lukeutunut Level-5 on tyytynyt tällaiseen keskinkertaisuuteen.
Mikäli White Knight Chroniclesin moninpeli kolahti, on kakkososa siltä osin hyvin hiottu paketti. Ykkösosaa parempaa tai muuten mielenkiintoista rooliseikkailua kaipaavat joutuvat kuitenkin pettymään, sillä valkoisen ritarin ote ei vain yksinkertaisesti pidä.