Wii Music / Arvostelut / pelaaja.fi

Wii Music

4.12.2008 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
16

Nintendo-pelaajien kova ydin kiristeli hampaitaan viimekertaisilla E3-messuilla niin lujaa, että rutina kuului varmasti yhtiön Japanin päämajaan asti. Shigeru Miyamoton talo keskittyi silti esittelemään ihmeelliseltä näyttävää Wii Music -rummuttelua, joka tuomittiin lapsekkaaksi leluksi jo etukäteen. No, sellainenhan se onkin, mutta sisäiset naperot pääsivät Pelaajan toimituksessakin hetkeksi vapaaksi. Aseteräksen hohtoinen Huttunenkin myönsi sen Wii Musicin testin aikana: ”Näin pöljältä ei ole ikinä tuntunut, mutta hauskaa on.”

Pelaajan toivottaa peliin tervetulleeksi inisevä musiikkikääpiö Sebastian Tute, joka ei takuuvarmasti nouse suosituimpien Nintendo-hahmojen kaartiin. Tuuttihepun tutoriaalit tarjoavat pehmeän laskun siihen tosiasiaan, että Wii Musicissa ei oikeastaan ole mitään päämäärää, pisteytystä tai voittoa. Tarkoitus on vain pimputella musiikkia, joka kuulostaa omaan korvaan siedettävältä.

Nokkahuilun paluu

Wii Musicin musisointi on aluksi järkyttävä kokemus Guitar Hero -tyyliin tottuneille pelaajille. Ohjainta ja Nunchukia vispataan eestaas tyyliin, jonka tarkoitus on luoda tunne oikeista soittimista. Se tarkoittaa puhaltimissa ohjainkapulan nostamista naaman eteen, minkä jälkeen 1- ja 2-nappeja painellaan kuin trumpetin venttiilejä tai nokkahuilun reikiä. Jousisoittimia äännätetään painelemalla ”kieliä” eli Nunchukin nappuloita samalla kun ohjain eli ”jousi” sahaa eestaas leuan tienoilla. Kitaroiden, banjojen ja sitarien kanssa ohjain toimittaa jonkinlaisen plektran virkaa eli sitä vemputetaan ylös alas sopivaan tahtiin. Koskettimia ja pianoja simuloidaan vispaamalla molempia ohjaimia kädet ojossa, ja sama tyyli pätee rumpuihin.

Shigeru Miyamoton magian ansiosta tällaisella heilumisella syntyy oikeaa musiikkia. Se on Wii Musicin koko pointti, ja samalla syy pelin päämäärättömyyteen ja yltiöhelppouteen. Rytmikkäät liikkeet tuottavat laulusta riippuen aina tilanteeseen sopivan nuotin, joten pelaajien vastuulle jää sopivan rytmin ja soitinyhdistelmän löytäminen. Ruudulle saa myös karaoketyyliin virtaavan nuotiston, joka näyttää, milloin pitäisi päräyttää, mutta sitähän ei ole pakko seurata. Näin löytyvät myös omat ”sovitukset”. Otetaanpa vaikka Tšaikovskia, taustalle harvalleen lyöty taiko-rumpu ja melodiaa vetämään vauhtihanuri: jep, hirveältä kuulostaa, mutta omapa oli teokseni.

Tässä vaiheessa jo innostuvat musiikinystävät voivat istua takaisin sohvalle. Wii-vemputus on loppujen lopuksi suhteellisen epätarkkaa ja enemmän hauskanpitoon kuin vakavaan musisointiin sopivaa touhua. Erityisesti nopeita kielisoitinraitoja vetäessä sekaan ilmestyy turhan helposti ylimääräisiä nuotteja, jotka kielivät liikkeentunnistuksen utuisuudesta. Toisaalta kukaan ei huomaa muutamaa riitasointua useamman pelaajan yhteissoiton aikana. Helpointa ja tyydyttävintä on puhallinten käyttö. Tuubat ja trumpetit saa svengaamaan, kunhan on jonkinlaista yksinkertaista rytmitajua.

Omat kappaleet saa myös tallennettua ”musiikkivideoiksi”, joissa käytetään kerrankin kunnolla hyväksi Mii-hahmoja. Omassa orkesterissa heiluvien miiden lisäksi käyttämättömät hahmot palloilevat paikalla yleisönä. Videoiden tallennus antaa paljon erityisesti niille pelaajille, jotka jaksavat soittaa omat versionsa joka kappaleen kuudesta eri mahdollisesta ääniraidasta. Ehkä paras yksittäinen Wii Music hetkeni on syvän etelän junttirock-versio The Legend of Zeldan upeasta tunnuskappaleesta. Kontrabasso- ja huuliharppuosuuksien tekoon upposi tuntikausia aivan huomaamatta. Muita ”mestariteoksiani” en katsoisi edes kidutuksen uhalla, mutta niitä on pakko tehdä: peli aukoo uusia kappaleita vasta kun videokirjasto kasvaa tarpeeksi suureksi.

Väärä yleisö

Hetkellistä taukoa jammailusta saa minipeleissä, jotka on myös käytävä läpi kertaalleen uusien kappaleiden ja instrumenttien toivossa. Kapellimestaritilassa heilutetaan kapulaa kuin tahtipuikkoa ja tuotetaan keskinkertaisia versioita esimerkiksi Vivaldin Vuodenajoista. Peli antaa suorituksista jopa pisteitä, mutta mitään järkevää pisteytysperustetta sillä ei tunnu olevan. Toisessa minipelissä eli pimputuksessa enimmillään jopa neljä pelaajaa voi taas soittaa joululaulumaisia harmonioita heiluttamalla yhdessä eri korkeudelle asetettuja kelloja: sen hupi ei kauaa kestä. Kolmas on tietovisamainen viritys, jossa yritetään erottaa nuottien sävelkorkeuksien eroja.

Lopulta tuntuukin jotenkin väärältä ja epäreilulta lyödä tällaista pelikokemusta, joka todella keskittyy Miyamoton lupausten mukaisesti jakamaan musiikin iloa selkeästi nuorempi yleisö mielessä. Wii Musicin ongelmat ovat kuitenkin sen verran selviä varttuneemmille pimputtajille, että niitä ei kannata vähätelläkään. Soittimia on toki iso läjä, mutta monet niistä kärsivät kalpeasta MIDI-soundista, ja esimerkiksi sähkökitaran löysä vingutus suorastaan masentaa. Toisaalta vähätellä ei voi myöskään Wii Musicin aitoa yritystä tuoda uudenlaista henkeä musiikkipelaamiseen, mutta voiko puhua todellisesta luovuuden edistämisestä, kun pelissä toistetaan vain valmiiksi määriteltyjä nuotteja yhä uudestaan ja uudestaan.

Wii Musicia ei vain ole tehty meille. On opittava elämään sen tiedon kanssa, että Wii Sportskin antaa enemmän keskimääräiselle aktiivipelaajalle kuin tämä lelusoitinten laatikko ja että Nintendon casual-linja jatkuu varmasti myös tulevaisuudessa.

Jumalaiset rummut

Jos kotoa löytyy myös Wii Fitin tasapainolauta, Wii Musicissa avautuu käyttöön erityinen rumpupeli. Eikä se ole mikä tahansa pikkulisäys, sillä kyseessä on ehkä Wii Musicin musiikillisesti vaikuttavin pelitila.

Fit-lauta toimii tässä rumpusimulaattorissa pedaaleina, ja ohjain sekä Nunchuk hakkaavat puolestaan eri rumpuja riippuen siitä, mitkä napit ovat pohjaan painettuja. Ruudulle taas ilmestyy näkyviin täysi rumpusetti, joka kertoo selkeästi, mihin iskut osuvat. Haasteeltaan tämä rummutus on kuin eri maailmasta muuhun Wii Musiciin verrattuna, ja virtuaalisetillä on mahdollista soittaa ihan aitoa komppia. Selkeät ja hyvät tutoriaalit opastavat aloittelijan rumpujen soiton maailmaan, jossa kattona on käsien, jalkojen ja pääkopan välinen rytmiyhteys. Wii Music kertookin lopulta enemmän oikeasta rumpujen soitosta kuin Rock Band ja Guitar Hero: World Tour yhteensä, ja menoa hidastaa vain muita instrumentteja vaivaava epätarkkuus: Fit-lauta ei ole aivan yhtä luotettava pedaali kuin rokkipelien aidot polkimet.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:60]

Minulle henkilökohtaisesti Wii Musicin reilusti mielenkiintoisin osuus on Drum Mode. Tässä pelimuodossa käyttöön otetaan Wiimote ja Nuncha, joilla komennetaan rumpalin käsiä. Pedaalit hoidetaan Balance Boardilla.

Wii Music saa usein haukkuja siitä, ettei sen pelaaminen vaadi ollenkaan taitoa. Drum Modesta näin ei ainakaan voi sanoa. Sen pelaaminen ei ole täysin millintarkkaa, ja usein minua häiritsi varsinkin se, että isku ei lähtenyt aivan silloin kuin olin tarkoittanut. Kuitenkin Drum Moden pelaaminen on erittäin hc:tä. Taitava rumpali saa soiton kuulostamaan erinomaiselta, enkä itse ainakaan kaivannut niin kauheasti alustaa, johon lyödä, vaan ilmaan hakkaaminen tuntui luonnolliselta. Nappeja painelemalla voi hallita sitä, mihin rumpuun isku osuu, mutta muutoin kaikki lyönnit isketään juuri kuten pitääkin eikä nappeja tarvita.

Drum Mode on ehdottomasti eniten oikeaa soittoa muistuttava osuus Wii Musicista. Se ei vastaa tietenkään täysin aitoa asiaa, mutta on kuitenkin pirun lähellä sitä.

6/10

Kommentit

Käyttäjän Airus kuva
Airus
Käyttäjän MarioExpo kuva
MarioExpo

Tavanomainen

Käyttäjän Halkaisija kuva
Halkaisija
Käyttäjän oscarlol24 kuva
oscarlol24

lol?

Käyttäjän Temathael kuva
Temathael

Ihan kelvollinen lelu, kunhan asennoituu oikein.

Käyttäjän Tahvero kuva
Tahvero

ei oikein kiinnostava

Käyttäjän JaKuBo kuva
JaKuBo

ei antanut vaikutusta

Käyttäjän mijosch kuva
mijosch
Käyttäjän pyorre kuva
pyorre
Käyttäjän Tahvo619 kuva
Tahvo619

Ei ei ei !?!?!?!?