Natsien pahin vihollinen, todellinen supersotilas, B.J. Blazkowicz on lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen palannut pelastamaan maailman. Tällä kertaa Blazkowicz lähetetään saksalaiseen Isenstadtin kaupunkiin tutkimaan SS-erikoisjoukkojen yliluonnollisen divisioonan salaperäistä tutkimushanketta, joka on avannut portin toiseen maailmaan. Samalla pelaaja pääsee auttamaan kaupungissa majailevaa vastarintaliikettä ja tutkimushankkeesta kiinnostunutta kulttiryhmittymää.
Wolfenstein ei sorru aivan perinteiseen räiskintäkaavaan, sillä peli lainailee ideoita vähän mistä sattuu ja sekoittaa soppaa vielä omilla mausteillaan. Valitettavasti kaikki ideat eivät toimi hyvin käytännössä. Pelattavuudeltaan Wolfenstein muistuttaa todella paljon Call of Duty -sarjan tuoreita osia, mikä tarkoittaa sitä, että kontrollit ja tähtääminen toimivat loistavasti. Yliluonnolliset elementit varastavat päähuomion melko pian, sillä pelaaja saa käsiinsä mystisen amuletin, jonka avulla pystyy siirtymään Veil-tilaan ja käyttämään erikoiskykyjä, kuten esimerkiksi hidastamaan ajankulkua sekä suojaamaan itseään panoksilta.
Isenstadtin kaupunki toimii hubialueena ja tulee pelin aikana liiankin tutuksi, sillä samoja pieniä kujia rampataan edestakaisin tehtäviä haettaessa ja lähialueille siirryttäessä. Yleensä kadut täytyy myös joka kerta tyhjentää natseista. Vastarintaliikkeen ja kulttiryhmän lisäksi kaupungista löytyy pari sivutehtävää sekä mustan pörssin asekauppiaita, joilta voi ostaa päivityksiä aseisiin ja amuletin erikoiskykyihin. Jokaiselta alueelta löytyy valtavat määrät rahaa ja tiedustelutietoja, joilla avataan uusia päivityksiä aseisiin. Tehtävät sijoittuvat yleensä Isenstadtin lähialueille, ja ympäristöistä löytyykin vaihtelua mukavasti. Pakollinen linnavierailu on myös tietenkin mukana.
Ach, nein!
Asearsenaalista löytyy perinteisten saksalaisten WW2-aseiden lisäksi myös futuristisempia aseita, kuten viholliset haihduttava partikkelikanuuna sekä sähköistävä teslapyssy. Vihollisvalikoimassa on heikolla tekoälyllä varustettujen normaalien natsisolttujen lisäksi myös muutama pomotaistelu sekä Veil-kyvyillä varustettuja supersotilaita. Viimeksi mainittuja tulee vastaan vähän turhan paljon, etenkin pelin loppuvaiheilla, jolloin vaikeustaso pomppaa yhtäkkiä asteen jos toisenkin kovemmaksi.
Wolfenstein ottaa kaiken irti taustalla pyörivästä Doom 3:n pelimoottorista ja näyttää paikoin hyvältä, mutta valitettavasti ruudunpäivitys takeltelee etenkin Veil-kykyjä käytettäessä melkoisen pahasti. Muutenkin peli tuntuu teknisesti hiukan vaatimattomalta: bugeja riittää, lataustaukoja on jatkuvasti ja tekstuurit latautuvat välillä todella hitaasti.
Yksinpelikampanjan suurin heikkous on sen lyhyys. Noin viiden tunnin mittaisena se jää torsoksi, varsinkin kun muutenkin heikko juoni lässähtää käsiin loppuvaiheilla. Onneksi mukana on myös tuttuun Wolfenstein-tyyliin vahvaan tiimityöhön nojaava luokkapohjainen moninpeli, joka kuulostaa ainakin paperilla hyvältä. Valitettavasti ainakin PS3-versiota vaivaavat yhteysongelmat sekä käsittämättömän pitkät latausajat. Tiimipohjaisen Objective-pelimuodon kartat koostuvat useista eri tavoitteista, joita vastarintaliike yrittää suorittaa saksalaisten puolustaessa – esimerkiksi pankkiryöstökentässä haetaan panos tankkiin, räjäytetään pankin ovi ja lastataan kulta pakoautoon. Moninpeli on kuitenkin hiukan yksinkertaisempaa kuin Return to Castle Wolfensteinissa, sillä kenttien kokoa on pienennetty ja hahmoluokkien määrä on typistetty kolmeen. Hahmoja ja aseita voi kuitenkin päivittää ja myös Veil-kyvyt ovat mukana, joskin huomattavasti pienemmässä määrin kuin yksinpelissä.
Wolfenstein on hyvä yritys sekoittaa scifi-elementtejä toiseen maailmansotaan, mutta valitettavasti toteutus jättää hiukan toivomisen varaa. Pienellä hiomisella ja lisäsisällöllä pelistä olisi varmasti nauttinut enemmänkin. Nyt peli jää vain B-luokan hömppäviihteeksi.
Pitkä historia
Monet muistavat varmasti id:n Wolfenstein 3D:n, mutta Wolfenstein-sarjan ensimmäiset pelit, Castle Wolfenstein ja Beyond Castle Wolfenstein nähtiin 1980-luvun alussa Apple II tietokoneella, yli kymmenen vuotta ennen id:n hittipeliä. Muse Softwaren kehittämät pelit nojasivat vahvasti hiiviskelyyn puhtaan räiskinnän sijaan.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:7]
Voi niitä viikkoja ja kuukausia, jotka vietin alkuperäisen Wolfensteinin parissa. Se oli mahtavuutta. Uusi Wolfenstein on selvästi ns. B-tuote Activisionille ja id:lle, mutta yllättävän hauska sitä on pelata.
Eniten minua huvittavat hölmön kuuloiset saksalaisaksentilla englantia vääntävät natsit ja niiden iänikuiset ”It’s der Amerikaner!” -läpät. Olisivat vain puhuneet saksaa, niin lopputulos olisi kuulostanut paremmalta ja vähemmän tragikoomiselta. Wolfensteinin yksinkertaisen suoraviivaiseen menoon on yritetty tuoda hieman päivitystä nykyaikaan avoimella maailmalla ja aseiden päivittämisellä. Jälkimmäinen on ihan kivaa, mutta alituiset latausajat ja hitaasti käytettävä kartta haittaavat ensimmäistä ominaisuutta.
Moninpeli tahmasi julkaisuviikolla siihen malliin, että lensin melkein joka toisesta matsista ulos. Heikko ruudunpäivitys ja karu grafiikka tekevät moninpelistä lähinnä kuriositeetin. Miksi pelata tätä, kun paljon parempaakin on tarjolla?
Mitään mullistavaa ei tarjolla ole, mutta kampanja on hauska pelata läpi ja parhaimmillaan siitä löytyy Wolfensteinin alkuperäistä henkeä, kun B.J. (hmm…) pistää natseja matalaksi.