Macht Amerika wieder großartig
Maailma on synkkä, sillä fasismi jyrää. Jopa Yhdysvallat, demokratian ja vapauden linnake, on natsien hallussa. En nyt puhu oikeista vuoden 2017 uutisista, saati sitten oranssinaamaisista tositelkkaritähdistä ja nettipeeloista, vaan ihan oikeista hakaristinatseista. Onneksi tällä kertaa ei tarvitse vain tyytyä pudistelemaan päätään monitorinsa edessä, vaan natseille voi antaa isän kädestä.
Wolfenstein: The New Order oli vuoden 2014 iloisin yllätys. Tuskin kukaan osasi odottaa, että id Softwaren vanhasta räiskintäpelistä saataisiin väännettyä kiehtova pelikokemus, jossa maailma, hahmot ja niiden avulla kerrottavat tarinat olisivat olleet parasta antia.
The New Colossus jatkaa prikulleen samoilla keinoilla. Pelin maailmassa natsit voittivat toisen maailmansodan ja ovat viimeisen reilun vuosikymmenen aikana valloittaneet koko maailman. Muutamat vastarintaliikkeen taistelijat eivät yksin kolmatta valtakuntaa kumoa, joten William ”B.J.” Blazkowicz tovereineen suuntaa kohti Yhdysvaltoja, jossa muutamat yksinäiset sissiporukat vielä taistelevat natseja vastaan. Ehkä kaikki voimat yhdistämällä voitaisiin ainakin antaa natseille musta silmä?
Heikommassa pelissä matka natsien hallitsemaan Amerikkaan voisi olla jäätävää materiaalia, sillä voin helposti kuvitella patrioottista ”Amerikka hurraa!” -asennetta tihkuvan pelin, jossa ylväät jenkit hammasta purren sietävät uusia herrojaan samalla niitä vastaan salaa taistellen. Wolfenstein ei kuitenkaan ole sellainen peli, sillä sen natsi-Amerikka on synkkä ja pelottavan mahdolliselta tuntuva paikka.
Pelin henki on selvä: natsit hallitsevat, ja hallittavien osana on joko sopeutua tai itkeä ja sopeutua. Kun pelihahmo vierailee amerikkalaisen pikkukaupungin kaduilla, pääsee näkemään tilanteeseen moninaisia reaktioita. Osa ihmisistä yrittää vain selvitä vaikeissa olosuhteissa parhaan kykynsä mukaan. Toiset ovat ilokseen huomanneet, että natsihallinnon alla valkoinen mies on kuningas ja kaikki kirjekuorta ruskeammat tai muuten vain vääränlaiset ovat vapaata riistaa. Kuvioihin mahtuu myös väkeä, jotka ovat yksinkertaisesti laskeneet, että natsien pussiin pelaamalla voi kartuttaa omaa tilipussiaan ideologiasta piittaamatta.
Pelatessaan pääsee lueskelemaan maailmasta löytyviä sanomalehtiä, postikortteja ja päiväkirjoja, jotka kertovat elämästä natsihallinnon alla. Kaduilla kävellessään voi kuulla keskusteluja, joissa kaksi naista keskustelee arkisista asioista, kunnes toinen muistuttaa ystäväänsä kutsumaan isänsä ensi viikon orjamarkkinoille, koska siellä tarjoillaan kahvia ja pullaa.
”En muista, milloin viimeksi peli on onnistunut yllättämään ja šokeeraamaan näin tehokkaasti. ”
Maailma on kiehtova paikka, jota haluaa tutkia ja koluta. Se on myös täynnä kiehtovia hahmoja. Pelin pääpahiksena hyörii ykkösosasta tuttu kenraali Engel, joka lentävän linnoituksensa kanssa poimii ei-toivottuja rusinoita natsien pullasta. B.J:n ympärillä pyörii edellisestä pelistä tuttuja vastarintaliikkeen sotureita, jotka saavat nyt mukaansa 60-luvun amerikkalaiseen menoon sopivia salaliittohörhöjä, uskonnollisia fanaatikkoja ja mustien oikeuksia ajavia aktivisteja.
Näiden hahmojen avulla kerrotaan kiehtovaa tarinaa, joka suuntaa yllättäviin paikkoihin ja käsittelee vaikeita asioita yllättävän taidokkaasti ja kivuliaasti. The New Colossus sisältää myös helposti puoli tusinaa kohtausta, jotka voisivat hyvinkin olla vuoden puhutuimpia ja dramaattisimpia. En muista, milloin viimeksi peli on onnistunut yllättämään ja šokeeraamaan näin tehokkaasti.
Kyse ei ole vain brutaalista väkivallasta tai ikävistä asioista, joita tapahtuu mukaville hahmoille, vaikka toki sitäkin löytyy. Wolfenstein vain kertoo ikävää tarinaa ikävästä maailmasta eikä pelkää niitä seurauksia, joita näillä asioilla loogisesti on. Todella ilahduttavasti myös tuntuu siltä, että peli ansaitsee nämä kohtaukset. Ne eivät tunnu vain halvoilta kikoilta vaan oleellisilta osilta tarinaa, joka kuuluu vuoden parhaiden joukkoon. Kukapa olisi 25 vuotta sitten uskonut, että Wolfenstein-pelistä ja sen päähahmosta puhuttaisiin tähän sävyyn?
The New Colossus ei ole pelkkä kävelysimulaattori natsi-Amerikassa vaan brutaali ja nopeatempoinen räiskintäpeli, jossa lanataan kumoon sadoittain natseja mielikuvituksellisella aseistuksella. Tarjolla on perinteisempiä aseita pienillä Wolfenstein-mausteilla höystettynä ja puhdasta Korkeajännitys-kamaakin. Natsit ovat kehittäneet jos jonkinlaisia tieteispyssyjä, joilla B.J:n kelpaa polttaa, räjäyttää ja sulattaa vastustajiaan.
Räiskintä on parhaimmillaan todella hauskaa ja tyydyttävää. Aseissa on kunnolla potkua, eivätkä viholliset ole mitään luotisyöppöjä. Kaikilla aseilla on myös omat käyttötarkoituksensa varsinkin, kun niitä vähän kustomoi kentistä löytyvien tuunausosien avulla. Yllättäen normaalisti aika pliisu konepistooli onkin vaimennettu ja sopii mainiosti hiippailuun, tai rynnäkkökiväärillä voi läpäistä panssaroitujen vihollisten ja sotakoneiden haarniskat tuosta vaan.
The New Colossus on myös teknisesti erinomaisen vaikuttava. PlayStation 4 -versio pyöri pääsääntöisesti 60 fps:n nopeudella ja on täten hyvin sujuva pelikokemus, eivätkä muut versiot joudu häpeämään nekään. Pehmeällä ruudunpäivitysnopeudella on valtava rooli siinä, miksi peli tuntuu niin hyvältä.
Wolfenstein ei kuitenkaan oikein tiedä, millainen räiskintäpeli se haluaisi olla. B.J. voi suojautua seinien ja esteiden taakse ja kurkkia niiden yli tai ohi natseja ampuakseen. Aseissa on tähtäimet, joiden läpi vihollisia voi räiskiä tarkemmin. Ykkösosan tavoin B.J. osaa myös käyttää asetta molemmissa käsissään yhtä aikaa, ja onhan se nyt vaan aika hienoa päästellä menemään kahdella automaattihaulikolla samaan aikaan.
Ongelma onkin, että mikään näistä tyyleistä ei oikein tunnu luontevalta, sillä kaikilla tavoilla pelattuna turpaan tulee enemmän kuin soisi. Osittain tämä johtuu siitä, että B.J. ei kestä juuri lainkaan osumia vaan kuolee alta aikayksikön. Parannuspakkausten keräily ei myöskään ole automaattista, joten taistelun aikana on hankala yrittää löytää ja poimia kentältä pieniä korjaussarjoja – jos siis yleensäkään huomaa ottavansa vahinkoa, mikä ei ole aina helppoa.
Kuolemia siis tulee jo oletusvaikeustasolla runsaasti, ja kun niin käy, edessä on turhautumista. Lataustauot ovat pitkiä ja tallennuspisteet harvinaisia. Kun taistelut ovat usein pitkiä, eeppisen väännön lopussa kuoleminen tarkoittaa usein pitkää uudelleenpeluuta ja v-käyrän tasaista kohoamista. Tallentaa toki voi halutessaan, mutta eihän sitä nyt aina muista.
Oppimiskäyrä on jyrkkä, enkä pelin läpäistyänikään oikein tiedä, miten sitä kuuluisi pelata. En suinkaan tunne pelanneeni peliä läpi siksi, että opin hallitsemaan sen tarpeeksi hyvin, vaan koska jaksoin hakata päätäni seinään tarpeeksi kauan. Matkalla on silti sen verran huippuhetkiä ja hyvää menoa, että hakata jaksoi aika helpostikin.
Kokemus on muutenkin yleisesti aika huikea. Tarina vie mukanaan, ja vaikka sen loppu onkin hieman kömpelö ja töksähtävä, tarjolla on silti kymmenen tuntia kiehtovaa pelattavaa ja useimmiten todella tyydyttävää natsien tykitystä. Kannattaa silti muistaa, että vaikeustasoa voi aina laskea, eikä se ole häpeä.