Vakavaa sotaräiskintää

Muistan ikuisesti sen hetken, kun Miika Huttunen käännytettiin konsolipelien ystäväksi. Sen teki aikoinaan PlayStationin Metal Gear Solid, jota pelattuaan herra päätoimittaja lähetti minulle tekstiviestin. Viestissä puhuttiin muistaakseni samassa asiayhteydessä Hideo Kojimasta ja jumalasta.

Minulle taas tuli pakko lähettää Huttuselle viesti pelatessani Wolfenstein: The New Orderia. Ilmoitin, etten voinut uskoa, kuinka hyvä peli on kyseessä. Se ei tietenkään ole Metal Gear Solidin kaltainen ”game changer”, mutta minut se yllätti. Näin monen kymmenen vuoden peliharrastuksen jälkeen tuntuu hyvältä, kun vielä innostuu jostain pelistä ja käyttää viikonlopun jokaisen hetken sen parissa.

En itse asiassa ihan tiedä, miksi yllätyin The New Orderin laadusta näin paljon. Kävin kokeilemassa Wolfensteinia reilu vuosi takaperin, ja kirjoitin siitä silloin Pelaajaan. Ruotsalainen tekijäporukka MachineGames koostuu käytännössä Riddickin ja The Darknessin tekijöistä, joten tiedossa oli, että hyvä peli siitä tulee, sillä eivät nämä kaverit osaa tehdä huonoa räiskintäkokemusta.

Eniten pelissä yllättää se, kuinka hiotulta kokonaisuudelta Wolfenstein: The New Order tuntuu ja kuinka paljon se panostaa hahmoihin sekä tarinaan. MachineGamesin Wolfenstein on ensisijaisesti tarinavetoinen peli ja vasta sitten räiskintä. Moninpeli on jätetty rohkeasti pois, ja tekijät ovat keskittäneet voimavaransa audiovisuaalisesti hienoon ja viihdyttävään kokonaisuuteen.

On hienoa, että vielä löytyy kustantaja, joka uskoo puhtaan yksinpelin voimaan. Kustantaja Bethesda on kuitenkin pitänyt pelin profiilin melko matalana, mikä on tavallaan hienoa mutta myös riski. Riittäkö pelkkä nimi ja puskaradio tekemään tästä pelistä hitin?

 

Pelin alussa sarjan aiemmista osista tuttu, mutta nyt myös inhimillisyydellä varustettu sankarimme B. J. Blazkowicz hyökkää liittoutuneiden kärjessä natsien ykköskomentajan Wilhelm Strassen – tuttavallisemmin Deathsheadin – päämajaan toisen maailmansodan lopulla. Homma menee mönkään, ja B. J. herää 14 vuotta myöhemmin puolalaisesta parantolasta. Natsit ovat sillä välin vallanneet maailman ja historia muuttanut kulkuaan.

MachineGames rullaa pelin prologin aikana sarjalle ja lajityypille ominaiset kliseet pois alta. Deathsheadin päämajaan lennetään pommikoneessa, jonka tykkitornista tietenkin räiskitään natsien koneita meren syvyyksiin ja opitaan pelin tavoille. Linnake itsessään edustaa pitkälti klassista Wolfensteinia holveineen ja käytävineen. Toiminta on suoraviivaista räiskintää, mitä nyt välillä ammutaan suojasta ja hyödynnetään konsoliohjaimella yllättävän hyvin toimivaa suojan yli kurkkimista.

Siirryttäessä ajassa eteenpäin on jouduttu tekemään pirullinen valinta, joka vaikuttaa hieman loppupelin juonenkulkuun sekä B. J:n kykyihin. Samalla myös pelaaminen muuttuu. Luvassa onkin toimintapeliksi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettuihin hahmoihin tutustumista, ja ehtiipä B. J. löytää aikaa rakkaudellekin asiaan sopivalla tavalla. Täysin pehmoksi kaveri ei ole kuitenkaan mennyt. Natsiruumiita tehtaillaan verisesti tiuhaan tahtiin, mutta toimintaa rytmitetään hyvin palettiin istuvilla ja tekijöilleen ominaisilla keinoilla. Esimerkiksi kahdeksannen luvun vankilaan sijoittuvassa osuudessa ei ammuskella, vaan tehdään hieman ”vankilahommia” (en puhu nyt suihkusta ja saippuasta), ja pihalla tehdään tuttavuutta vankien kanssa. Sitten päädytään hiippailemaan päällystön virkatiloissa pelkkä puukko kädessä.

Yllättävän moni pelin osio suosii hiippailua tai antaa pelaajan päättää, rynniikö aseet laulaen harventamaan natseja vai toimiiko taktisemmin. Hiippaileminen toimii esimerkillisen hyvin, sillä vastaan ei tule raivostuttavia tilanteita, joissa olisi pakko hiippailla pelin haluamalla tavalla. Taistelukentällä on usein muutama natsiupseeri, jotka voivat kutsua radion välityksellä apuvoimia, joten heidät on tärkeä eliminoida nopeasti ja huomaamatta. Halutessaan voi tosin keskittyä käyttämään asearsenaalia, johon kuuluu haulikoita, pistooleja, laserkivääri, rynnäkkökivääri, kranaatteja ja heittopuukkoja.

Paperilla pelaajan pelityyliä tukeva erikoiskykysysteemi kuulostaa hyvältä, mutta se jää melko turhanpäiväiseksi, sillä en huomannut kehittyvien kykyjen erityisesti vaikuttavan pelaamiseen. Kyvyt on jaettu neljään luokkaan, ja uusien avaaminen vaatii lähinnä tietyn määrän tappoja erilasin tavoin. Jos suosit hiippailua ja teet hiljaisia tappoja tai kaadat natseja puukkoja heittämällä, avaat uusia ominaisuuksia, jotka tukevat tällaista varjoista pelaamista. En vain itse huomannut kovin paljon eroa, vaikka sain isompia lippaita ja pystyin kantamaan enemmän puukkoja ja sellaista. Vaikeammilla vaikeustasoilla näillä tosin saattaa jo ollakin merkitystä.

 

Tulitaistelut itsessään ovat usein melko staattisia. Natsien robotit, robottikoirat tai rivisotilaat harvemmin juoksevat B. J:n kimppuun, vaan ne pysyvät lähinnä aloillaan räiskimässä. Tulitaistelut ovat tästä huolimatta erittäin viihdyttäviä. Paluu juurille näkyy siinä, kuinka terveyttä ja suojakilpeä parannetaan vanhaan tyyliin ruokaa, ensiapupaketteja ja kypäriä keräämällä. Toisaalta välitallennuspisteet on sijoiteltu nykypelien tapaan varsin avokätisesti, eikä ongelmia tullut kuin lähinnä loppupomon kanssa. Hyviä vetoja vanhasta pelisuunnittelun oppaasta on se, että piilotetut alueet on oikeasti etsittävä ja että niistä löytyy tuiki tärkeitä pysyviä parannuksia aseisiin ja terveyteen. Nämä alueet on hyvin helppo ohittaa, jos niitä ei oikeasti etsi.

Eniten pidin Blazkowiczin tavasta toisinaan puhella itsekseen hyvin vakavasti ja filosofisesti. Tämä ei kuulemma oikein sovi pelin luonteeseen, jossa tapetaan satoja natseja ja surutta näytetään myös natsi-Saksan ajan kamaluuksia. En lainkaan ymmärrä näitä valituksia. Tapetaanhan Unchartedin läpipeluunkin aikana noin 900 vihollista ja heitetään siinä sivussa vitsiä. Mielestäni on hyvä tehokeino, että muskelikimppu B. J:stä on tehty hieman ajattelevampi ja inhimillisempi, etenkin kun miehen ulkoasu on sama kuin takavuosina. Muskelijätkilläkin on aivot ja tunteet.

Kyse on silti peliviihteestä, mutta tämä tyyliratkaisu toimii ja erottaa pelin edukseen. Wolfenstein on perinteisesti ollut täysin superhölmöä ohjelmoijien hätäisesti käsikirjoittamaa toimintaa, mutta nyt käsikirjoitukseen on oikeasti panostettu – ja vieläpä onnistuneesti. En sano, että kyseessä on filosofinen mestariteos niin kuin BioShock, vaan pirun hyvä toimintapeli, jonka kirjoittamiseen on nähty vaivaa. Pelin suurin onnistuminen on sen erinomainen rytmitys, joka tarjoaa välillä toimintaa ja välillä suvantoa, tarpeeksi tarinaa ja myös yllätyksiä. Pituuttakin pelillä riittää yllättävän paljon, kuten myös uudelleenpeluuarvoa, sillä pelin kulkuun vaikuttavan valinnan lisäksi avattavia salaisia pelitiloja on neljä, eikä niiden avaaminen ole mikään helppo juttu.

Jos pidät hyvistä räiskintäpeleistä, sijoittuu Wolfenstein: The New Order niiden kärkikastiin. Edellisestä hyvästä kokemuksestani lajityypin parissa on ehtinyt kulua jo yli puoli vuotta, joten MachineGamesin viihdyttävä, uudella konesukupolvella upeannäköinen ja kaikin puolin hyvin suunniteltu pelikokonaisuus on enemmän kuin tervetullut.

9/10
KehittäjäMachineGames
PeligenretRäiskintä
Pegi-ikärajatK-18
Pegi-merkinnätKiroilu, Väkivalta
Lisää luettavaa