Arvostelu on julkaistu alunperin Pelaaja-lehden syyskuun 2019 numerossa 203.
Blazkowiczien harha-askel
Wolfenstein-sarja uudelleenkäynnistettiin horroskaudeltaan muutama vuosi sitten Wolfenstein: The New Order -pelillä, jota seurasi myöhemmin Wolfenstein II: The New Colossus. Nyt vuorossa on Wolfenstein: Youngblood, jonka pääroolissa toimivat B. J. Blazkowiczin sijaan hänen tyttärensä Jessie ja Sophie. Edellisen osan ja Youngbloodin välissä ehti vierähtää 19 vuotta, jona aikana siskot ehtivät kasvaa täyteen natsintappoikään.
Pelin tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun isäukko ottaa ritolat ja katoaa tyystin. Nohevat tyttäret eivät jää katsomaan tilannetta sivusta vaan lähtevät etsimään kadonnutta isäänsä. Johtolangat johtavat natsien hallinnassa olevaan Pariisiin, jossa etsintä jatkuu paikallisen vastarintaliikkeen avustuksella.
Tapahtumia pohjustavien videoiden jälkeen päästään kiinni toimintaan eli kansallissosialistien kurmottamiseen. Parivaljakon matkantekoa hidastetaan kaikella mahdollisella aina mekaanikoista bussin kokoisiin robotteihin. Vihollisyksiköissä on vaihtelua riittävästi, mutta ongelmaksi muodostuu se, että vihollisten vaikeustaso skaalautuu pelaajan tasokehityksen mukana. Vihollisten nahka paksunee samaan tahtiin kuin pelaajan, joten skaalaus käytännössä syö kokonaan hahmonkehityksestä saatavan nautinnon.
Kyseenalaisen kunniamaininnan saa pelin lopputaistelu, joka oli epäreiluudessaan aivan omaa luokkaansa. Mittelön voittamiseksi pelin vaikeustasoa oli pakko ruuvata alemmas, että kommandantin sai lähetettyä sinkkiarkkuun. Teknisestä toteutuksesta Youngblood saa kuitenkin varauksettoman kiitoksen, sillä maisemat, animointi, äänet ja musiikki on toteutettu esimerkillisesti.
”Vihollisten nahka paksunee samaan tahtiin kuin pelaajan, joten skaalaus käytännössä syö kokonaan hahmonkehityksestä saatavan nautinnon.”
Pelin suurin ongelma on toisto, sillä pääjuonen tehtävät ovat käytännössä kopioita toisistaan. Ensin tapellaan reitti kohteeseen, jossa on vastassa pomovihollinen. Kun pomo on kellistetty, juostaan takaisin lähtöpisteeseen tai lähimmälle metrotunnelille. Tehtävien erona on vain se, että maisemat poikkeavat hieman toisistaan. Ikävä kyllä sama synti varjostaa myös sivutehtäviä, joissa etsitään esineitä ja käydään lahtaamassa natsiupseereita. Ilman vihollisten skaalautumista nämä voisivat olla ihan viihdyttäviä.
Youngbloodin vahvuudeksi kaavailtu yhteistyö kaverin kanssa jää ikävä kyllä torsoksi. Räiskintä ja mäiske ovat tietenkin hauskempaa ihmiskaverin kanssa, mutta yhteistyöltä olisi kaivannut enemmän. Nyt toista sisarta tarvitaan lähinnä raskaiden ovien avaamiseen, joka sekin alkoi ärsyttää lukuisten toistojen myötä. Yhteistyötä olisi voitu vahvistaa esimerkiksi niin, että Jessielle ja Sophielle olisi määritetty erilaiset kykypuut ja taidot. Nyt hahmot erottuvat toisistaan lähinnä hiusten värillä. Onneksi siskoksiin saadaan sentään hieman eloa värikkään dialogin kautta.
Aiempien osien tapaan pelimaailmaan on ujutettu runsaasti löydettävää keräilytavaraa ja kirjeitä, jotka antavat syvyyttä pelimaailmalle. Kaverin kanssa pelatessa kirjeet lentävät suoraan ö-mappiin, koska on kiire teroittamaan rystysiä natsien leukaperillä. Mekaniikka, joka toimii hyvin yksinpelissä, ei toimi lainkaan yhteistyöpelissä – maailma jää ontommaksi kuin kehittäjät ovat kaavailleet.
Edellisten osien perusteella odotin Youngbloodilta menevää räiskintää hyvällä tarinalla, mutta sen sijaan saimmekin puuduttavaa puurtamista ilman suuria loiston hetkiä.