Jokamiesromua
Jos kilpa-ajo ei ole helppoa, ei ole autopelien tekeminenkään. Värikkäiden vaiheiden kautta kotimainen Wreckfest on vihdoin saatu pakettiin, nyt myös pelikonsoleille asti. FlatOut-pelisarjalla maineeseen noussut Bugbear on jatkanut suomalaista jokkishuumoria ja jenkkirautoja yhdistävällä tyylillä, mutta jotain on kadonnut matkalla.
Ruohonleikkureita, autonraatoja, sohvakisoja ja muita hullutuksia riittää taas kasapäin. Wreckfestin uratila on yksinkertainen, mutta se esitellään pelaajalle sopivasti. Yksinkertaiset liigajärjestelmät ja luokkarajoitteet tajuaa muutenkin nopeasti.
Eräs FlatOutin parhaista puolista oli autoihin kertyvät vahingot ja rataympäristön tuhoutuminen, jotka saattoivat suistaa kilpa-ajon kosto- ja romuralliksi. Wreckfest ylläpitää perinteitä, sillä edelleen hauskinta on autojen romuttaminen. Autojen mallinnus on tehty mehukkaasti, joten hauskimmillaan kisat ovat keskivaiheen puristuksessa. Varsinaiset romutuskisat tuovat mieleen Destruction Derbyn, ja muta lentää ihastuttavasti.
Suurin osa kisoista kuitenkin vaatii voittoa tai ainakin menestymistä, joten aikaa romupainille jää huonosti. FlatOutin valtaisat piirikuntaradat ovat korvautuneet lyhyemmillä sorakuopparadoilla. Samalla ratojen tuhoutuvat ympäristöt ovat kadonneet lähes tyystin. Pelin mieltymys kaaosta aiheuttaviin kahdeksikkoratoihin ja muihin silmukoihin ei jaksa aina naurattaa, sillä selviytyminen tekoälykuskien ristiliikenteessä ei ole täysin itsestä kiinni.
”Bugbear on jatkanut suomalaista jokkishuumoria ja jenkkirautoja yhdistävällä tyylillä, mutta jotain on kadonnut matkalla.”
Autovalikoima koostuu klassisten automallien tutuista romurautaväännöksistä. Bugbear on nähnyt vaivaa ja säilyttänyt kohtuullisen laajat muokkausmahdollisuudet autojen osiin, mikä piristää arkista ajoaskaretta. Varsinaisia autojen säätöjä on yksinkertaistettu, mutta ne toimivat hyvin tässä yhteydessä.
Ajettavuuskin on hyvällä tolalla, sillä esimerkiksi soran ja asfaltin ero tuntuu selkeästi. Vetotapa, massa ja muut piirteet tulevat selkeästi esiin auton käytöksessä. Ajoavustimista voi kasata itselleen sopivan haasteen myös pelatessaan ohjaimella, jonka säätämiseen on tarjolla kiitettävästi asetuksia.
Bugbearin konsoliversioihin ottama lisäaika on kannattanut, sillä ainakaan Xbox Onella ei ollut havaittavissa merkittäviä teknisiä murheita, sillä nykimiset ja virheet jäivät yksittäisiksi. Latausajat ovat tosin huomattavan pitkiä. Optimoinnin pääpaino on ollut tasaisessa ruudunpäivityksessä sahalaitojen ja tyhjästä ilmestyvien koristeiden kustannuksella. Kameratila on hyvä lisä, mutta käyttöliittymä on tarpeettoman kankea erityisesti peliohjaimella.
Wreckfestin junttiestetiikkaa ja romurymistelyä on höystetty tuttuun tapaan sopivan vihaisella metallimusalla, joka alkaa nopeasti tuntua hiukan halvalta ja toisteiselta. Lisähuumoria on haettu kääntämällä suomalaisia rallitermejä englanniksi – ja tarjolla on lisäksi kohtalainen suomennos.
Wreckfestin autuus saattaa löytyä moninpelistä, joka tukee konsoleilla 16 pelaajaa. Yksinpelinä hupia riittää vain parin illan sessioihin, koska kannustimet pidempiaikaiseen pelaamiseen ovat harvassa.