Wolverine on paras siinä, mitä tekee, ja se mitä Wolverine tekee, ei ole nättiä. Se on universaali fakta. Kyseessä on Marvelin suosituin ja tunnetuin mutantti, joka on sarjakuvien lisäksi innostanut faneja myös valkokankaalla. Suosio on ollut niin suurta, että Wolverinea käsitellään Ryhmä-X-leffojen lisäksi myös ihan omassa rainassaan, joka saapuu pian elokuvateattereihin.

Ja jos supersankarista tehdään elokuva, pitää tietenkin tehdä myös peli. X-Men Origins: Wolverinessa sankarilla on tietenkin Hugh Jackmanin naama ja ääni. Peli käsittelee Wolverinen seikkailuja ennen ja jälkeen kuuluisan adamantium-luurangon asennuksen, ja luvassa on tietenkin verilöyly toisensa jälkeen – Wolverine kun ei perinteisesti ratkaise ongelmiaan puhumalla. En tiedä, kuinka tarkasti pelin tapahtumat seuraavat leffan juonta, mutta mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ”hyvin löyhästi” lienee oikea vastaus.

Verta ja henkselinpätkiä

On mukava sanoa, että X-Men Origins: Wolverine on yllättävän hyvä peli, ainakin lisenssipelien mittapuulla. Se tuskin järisyttää kenenkään maailmaa, mutta sujuvan perusmätön saralla se pärjää hyvin: pelaaja juoksee ihan peruskivassa putkessa eteenpäin ja pistää adamantiumia keuhkoon massiiviselle määrälle vihollisia, mitä nyt välillä vähän ratkotaan kevyitä pulmia.

Mättäminen on hauskaa, ja erilaisia vihollisia on kiitettävän paljon. Wolverinella on sujuvia ja näyttäviä hyökkäyksiä, joiden avulla perusmättö etenee hauskasti. Tarpeen tullen voi käyttää hauskoja erikoishyökkäyksiä, ja kokemuspisteiden karttuessa pelaaja voi rukata Wolverinen taitoja haluamallaan tavalla. Aina tarpeen tullen voi ottaa Wolverinen kuuluisat superaistit käyttöön – niiden avulla voi havaita piilossa olevia vihollisia ja ansoja. Kaikki on toteutettu yllätyksettömästi, mutta mukiinmenevästi.

Wolverine tunnetusti parantuu mistä tahansa vammasta nopeasti ja tehokkaasti, ja se on mallinnettu hauskasti: tarpeeksi turpaan ottanut Wolverine alkaa olla melkoista jauhelihaa – repaleisen ihon alta pilkottaa metallinen luuranko. Kestopisteiden palautuessa tämä vauriokin korjaantuu. Ylipäätänsä tarjolla on melkoista veribalettia: Wolverinen kynnet eivät vain siististi syö vihollisen ”energiaa”, vaan verta roiskuu litrakaupalla. Ja niin toki pitääkin.

Ei perushyvää kummempaa

Peli on siis ihan hauska, mutta toisto alkaa silti tietyn pisteen jälkeen puuduttaa – etenkin isoja vihollisia, jotka eivät ole erityisen vaikeita, mutta vaativat toistuvaa niskaan hyppimistä ja hyökkäysnappulan rämpyttämistä, tulee vastaan aivan liian usein.

Hiomisen puute tuntuu muutenkin olevan ongelma – ruudunpäivitys yskii välillä todella pahasti, etenkin tarpeeksi isoissa rytinöissä ja joissakin pelimoottorilla toteutetuissa välianimaatioissa. Graafisesti peli on ihan nätti, mutta tuntuu siltä, että tällaisia geneerisen hyvännäköisiä uuden sukupolven pelejä mahtuu kolmetoista tusinaan – mitään kovin persoonallista tai kohauttavaa ei ruudulle heitetä.

7/10
Lisää luettavaa