Jälleen kerran: lisenssipelit voi jakaa kahteen luokkaan. Ne ovat hyvät (King Kong ja ehkä Chronicles of Riddick) ja huonot (kaikki muut). Ja vaikka kuinka paljon haluaisi, X-Men: The Official Game ei ole King Kong eikä muutu siksi pelasi sitä miten paljon tahansa.
Pelissä ohjataan kolmea X-miestä. Ne ovat sininen saksalainen, Painajainen, suursuosikki Wolverine ja kaikkien aikojen tylsin mutantti, Jäämies Bobby Drake. Näillä kolmella mutantilla on omat kykynsä ja voimansa, joiden ympärille on rakennettu sopivat temmellyskentät.
Kukin omillaan, kukin tavallaan
Kuten arvata saattaa, Wolverinen osiot koostuvat väsyttävästä tappelemisesta. Ne ovatkin pelin tylsintä antia. Kun pelimoottori on kankea eikä mekaniikassa riitä syvyyttä, pelaaja tyytyy hakkaamaan nappeja summamutikassa toivoen vihollisten ja kentän loppuvan.
Wolverine jumittaa maan tasalla, mutta Jäämiestä ei kamara kahlitse. Bobby Drake liitää taivaalla ja kehittää kylmää puolustus- ja hyökkäyskäyttöön. Lentely on asteen kivempaa kuin Wolverinella pelaaminen. Sekään ei kuitenkaan jaksa innostaa pidemmän päälle, onpahan vaan vähän siistimpää tapella taivaalla kuin katutasolla.
X-Men: The Official Gamen hilpein pelihahmo on Painajainen. Tämä siirtyjä on aina ollut Ryhmä-X:n siisteimpiä tyyppejä. Pelissä siirtymiskykyä ja hahmon akrobaatin taitoja hyödynnetään eniten seikkailulta tuntuvissa osioissa.
Siirtyminen paikasta A paikkaan B ja saman kyvyn käyttö taistelutilanteissa näyttää hyvältä, muttei pelin kolhon teknisen toteutuksen ja ohjauksen johdosta tunnu siltä. Kun Painajainen pyörii odottaen oikeaa hetkeä loikata edessä olevalle tasanteelle, pelaaja itkee Tomb Raiderin perään.
Vyöasteita
X-Men: The Official Game sisältää myös pelialalla roolipelielementeiksi kutsuttuja muuttujia. Hyvästä suorituksesta ansaitaan lisää mutanttivoimaa, jolla voi vahvistaa jotain hahmon kyvyistä. Pelaaja voi siis päättää, haluaako Wolverinen paranevan nopeammin vai tekevän enemmän vauriota lähitaisteluissa, tai onko parempi panostaa Jäämiehen tasapainoon jääsäteiden sijaan.
Vaikka tällainen tuo parhaimmillaan lisää syvyyttä peliin, ei voimien vähittäinen kasvu tunnu X-Menin tapauksessa järin merkittävältä lisältä. Se itse asiassa alleviivaa kokonaisuuden läpikotaista mitäänsanomattomuutta.
Mikään pelissä ei ole kuin korkeintaan keskitasoa, ei grafiikka, ei äänisuunnittelu eikä etenkään pelattavuus. Yksikään osa-alue ei ole kuitenkaan täysin epäkelpo, ainoastaan hajuton ja mauton.
Köyhää kuvakerrontaa
Pelin tapahtumat sijoittuvat elokuvasarjan toisen ja kolmannen osan väliin. Juoni on mitä on, ja sitä kerrotaan ainakin arvosteluversiossa still-kuvien päälle puhutun dialogin voimin. Tarkoitus on kai luoda sarjakuvamainen yleisfiilis, mutta käytännössä kerronta tuntuu viimeistelemättömältä ja halvalta.
Pelissä esiintyvät Shawn Ashmore (Jäämies), Alan Cumming (Painajainen), Hugh Jackman (Wolverine) ja Patrick Stewart (professori X). Se tuo peliprojektille uskottavuutta ja valaa vähän uskoa siihen, ettei touhuun ole suhtauduttu täysin yliolkaisesti.
X-Men: The Official Game onnistuu omalta osaltaan palauttamaan lisenssipelit tasolle, jota on totuttu näkemään. Se ei myy yhtään kopiota laadullisten meriittien perusteella, mutta tarttuu elokuvasarjan vähemmän tiedostavien fanien vaatteisiin riittävän monasti tuottaakseen voittoa.
Jos X-Men tuntuukin aika ajoin mukiinmenevältä, illuusio murtuu ja rapisee tuhkana matolle, kun peliä vertaa vähänkään parempaan lajityypin edustajaan.