Ensimmäinen Yakuza ilmestyi vuonna 2006 ja oli etenkin Japanissa jättimäinen menestys. Pelin päähenkilö Kazuma Kiryu on kenties cooliuden multihuipentuma, mies jolle ei sanota ei, tai lätty lätisee ja pahasti. Yakuza 2 jatkaa suoraan ykkösosan juonta. Vuosi on kulunut, ja rikollisjengeillä on taas skismaa keskenään.

Kaksi vuotta Japanin ensiesiintymisen jälkeen (!!) peli saapuu viimein myös Eurooppaan. Onko odotus sitten ollut sen arvoinen?

Elokuvamainen tunnelma

Pelin juoni on todella, todella mukaansatempaava. Sen maailma kunniakoodeineen ja erikoisine, mutta kuitenkin toimivine hahmoineen on yksi parhaista mihin ole törmännyt, ja välianimaatioitakin katsoo mielellään. Ääninäyttely on japaniksi, mistä suurta plussaa: mikäli pelihahmot haastaisivat englantia, illuusio rikollisten kansoittamasta Japanista karisisi hetkessä.

Pelin taistelusysteemi on toimivan yksinkertainen: päähenkilöllä pääsee mätkimään näppäinkomboja helposti, ja taistelut ovat sopivan lyhyitä, jotta ne jaksavat pitää kiinnostuksen yllä. Etenkin lopetusliikkeet nostavat sadistisen hymyn huulille: ei välttämättä ole oikein hymyillä, kun kuulee pään rutisevan vasten katukivetystä, mutta oma brutaali viehätyksensä siinä on.

Ulkoasu pelissä on niin ikään hyvä, joskin auttamatta vanhanaikaisen oloinen: peli ilmestyi Japanissa jo pari vuotta sitten, ja kun vertailee kaupunkimaisemaa esimerkiksi GTA4:n vastaavaan, on ero tietenkin melkoinen. Kuvakerronta on kuitenkin toimivaa, ja kun ottaa huomioon PS2:n tekniset rajoitukset, on lopputulos enemmän kuin tyydyttävä.

Peli, missä pelaaja?

Kaikki on kunnossa, pelaaminen ihan hauskaa, välianimaatiot hienoja, juoni todella onnistunut – mikä sitten mättää?

Yakuza 2 on hankala arvioitava siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä on varsinaista pelattavaa niin vähän. Ensimmäinen tallennusmahdollisuus tuli tunnin välianimaatioiden katsomisen jälkeen. Tässä välissä olin varsinaisesti pelannut hieman alle kahdeksan minuuttia, muun ajan mennessä välianimaatioiden katsomiseen. Ongelma helpottuu pelin edetessä, mutta silti: viisi minuuttia mätkimistä ja siihen päälle 10 minuuttia välianimaatiota on vain liian kieroutunut sekoitussuhde.

Taistelut ovat viihdyttäviä ja pelihahmon kykyjen kehitys on hieno ominaisuus, mutta haahuilu pitkin kaupunkien katuja tietoa keräillen on auttamatta tylsää. Termi ”interaktiivinen elokuva” oli kovaa huutoa joskus 1990-lvulla. Nyt liikutaan lähellä sellaista. Onneksi juoni pelastaa Metal Gear Solid -pelien tapaan paljon, sillä ilman tarkkaa käsikirjoitusta arvosana tippuisi pisteellä.

7/10
Lisää luettavaa