Gangstereita ja vauvanvaippoja
Segan kulttisarja Yakuza on vihdoin saanut osakseen ansaitsemaansa huomiota ja tunnustusta myös täällä lännessä. Kiitos kuuluu pitkälti PlayStation 4:lle, jolla Kazuma Kiryun monivivahteinen saaga käynnistettiin viime vuonna nollasta Yakuza 0 -esiosalla ja ensimmäisen pelin Yakuza Kiwami -uusioversiolla. Alkuaikojen verestelyn jälkeen vuorossa on seuraava askel eteenpäin, sillä hartaasti odotettu Yakuza 6: The Song of Life on samanaikaisesti sekä ensimmäinen varta vasten nykypolvelle rakennettu Yakuza-peli että viimeinen luku Kiryun tarinassa. Odotukset ovat erittäin korkealla, mutta ne lunastetaan tunteellisella ja itsensä hieman vakavammin ottavalla pelillä.
Yakuza 6:ssa on kieltämättä lopun tuntua ilmassa. Kiryu palaa kolmeksi vuodeksi vankilaan keventääkseen omaatuntoaan, mutta hänen poissa ollessaan elämä kulkee eteenpäin. Kiryun kateissa ollut ottotytär Haruka on saanut lapsen ja joutunut koomaan, ja tätä lähdetään vankilasta vapauduttua tutkimaan nyrkit heiluen. Haruto-vauvan isää etsiessä tiet johtavat Hiroshimaan Onomichin kylään, jonka paikalliseen alamaailmaan päästään tutustumaan tahtomattaankin.
Myös Tokiossa tutuilla Kamurochon kulmilla käydään veristä sotaa Kiryun vanhan klaanin Tojon ja alueelle häikäilemättömästi levittäytyneiden Saio-triadien kesken. Konflikti on passittanut kaikki Kiryun vanhat luottomiehet klaanin sisältä telkien taakse. Omillaan siis ollaan, ja hieman verkkaisesta tahdista huolimatta jokainen uusi käänne herättää lisää kysymyksiä ja pitää otteessaan. Myös tarinankerronta on eheämpää, näyttävämpää ja kauttaaltaan ääninäyteltyä, toisin kuin vaikkapa Yakuza 0:ssa, jossa loikittiin erilaisten tekstiruutujen ja esitystyylien välillä.
Uusille tulokkaille loikka kuudenteen osaan saattaa tuntua luotaantyöntävältä, sillä edeltävissä osissa on sattunut ja tapahtunut paljon asioita. Pakollisia ja oleellisia viittauksia lukuun ottamatta Yakuza 6:ssa kuitenkin roikutaan yllättävän vähän vanhoissa kuvioissa, sillä päätösluvun uudenlaisen asetelman myötä pääpaino on uusilla sympaattisilla hahmoilla ja omilla jaloillaan seisovalla tarinalla. Mukaan on saatu jopa kovan luokan japanilaistähtiä, kuten lukuisista gangsterileffoista tuttu Beat Takeshi Hirose-suvun hupaisana patriarkkana.
PlayStation 2 -aikakaudelta asti sarjan parissa roikkuneena on ollut hienoa nähdä, kuinka Yakuzan maailma ja hahmot ovat ikääntyneet pelaajien matkassa. Kamurochon tarkkaan rajatuista kaduista ja syrjäkujista on vuosien saatossa muovautunut virtuaalisia kotikulmia, jotka ovat täyttyneet muistoilla edellispelien tapahtumista. Vaikka pelistä toiseen toistuva alue toisinaan tuntuukin turhan kolutulta ja moneen kertaan nähdyltä, Yakuza 6:n tuoreella pelimoottorilla uudelleenrakennettu kaupunki, mukaan saadut uudet alueet ja kokonaan uusi Onomichin kylä pitävät tapahtumat tälläkin kertaa riittävän tuoreina.
”Kiryun päätösluku on kaikin puolin sarjan teknisesti ehein, komein ja kunnianhimoisin osa, joka loistaa tarinankerronnallaan, hahmoillaan, maailmallaan ja japanilaisella äijäasenteellaan.”
Uuden pelimoottorin myötä etenkin neonvaloista täyttyvä Kamurocho tuntuu ja näyttää aiempaa elävämmältä, sillä tällä kertaa yhä useampien rakennusten sisälle pääsee liikkumaan, vieläpä ilman erillisiä latausruutuja. Syrjäkujille ja katoille pääsee takaovien ja paloportaiden kautta, minkä lisäksi riitaa haastavat huligaanit ja gangsterit voivat seurata rakennusten sisälle. Kauppojen, ravintoloiden ja muiden liikkeiden sisällä käyntiin pärähtävät taistelut pistävät irtaimiston koville, mikä on aina upeaa katseltavaa. Hieman isommat esineet toimivat tälläkin kertaa kättä pidempänä, ja ympäristö muovautuu suhteellisen interaktiivisesti Kiryun kokemuspisteillä kehitettävien taitojen karttuessa.
Vaikka taistelu on yhä äärimmäisen tyydyttävää brutaaliutensa ansiosta, viittäkymmentä ikävuotta lähentelevä Kiryu ei ole aivan yhtä ketterä ja monipuolinen kuin vaikkapa nuoruusvuosinaan Yakuza 0:ssa. Erityisesti Yakuza 5:n viiden hyvin erilaisen pelihahmon jälkeen takaraivossa on pieni alitajuinen tunne, ettei kehittäjillä ole ollut Yakuza 6:n uuden pelimoottorin ja -alueiden uudelleenrakentamisen takia aikaa useiden taistelutyylien luomiseen. Kiryun perustyyli on silti riittävän viihdyttävä ja tyydyttävä, sillä peruskombojen nakuttelun lisäksi iskuja, potkuja, tartuntoja ja heittoja voi yhdistellä sopivissa määrin. Myös tutut Heat-hyökkäykset lisäävät yhteenottoihin tarpeeksi syvyyttä, asennetta ja interaktiivisuutta, kunhan Kiryuta muistaa kehittää kutakuinkin joka käänteessä kertyvillä kokemuspisteillä.
Yllätyksekseni Yakuza 6 olettaa monin paikoin jopa edeltäjiään enemmän, että pelaajat jaksavat tutustua moniin pelin osa-alueisiin hyvinkin omatoimisesti. Se on sääli, sillä hätäisimmiltä saattaa jäädä huomaamatta roima siivu pelin parasta antia.
Esimerkiksi päätarinan puitteissa Kiryu tutustuu Onomichin pesäpallojoukkueisiin ja katujengeihin, mutta niiden ympärillä pyörivien hyvinkin kattavien minipelien pariin ei koskaan pakoteta esittelyn jälkeen. Niihin kätkeytyy kuitenkin lukuisia pelitunteja, jotka saattavat tuntua alkuun varsin työläiltä ja turhauttavilta, mutta jotka palkitsevat aina niiden omien tarinoiden edetessä. Kyseisten minipelien lisäksi Yakuza 6:n uumeniin mahtuu jälleen kasapäin pientä puuhasteltavaa muun muassa täysin pelattavalla Virtua Fighter 5:llä täydentyneistä kolikkopelihalleista karaokeen ja kuntosaliin.
Oma lukunsa on tietenkin useat sivutarinat, joiden tapahtumat vaihtelevat sarjan hengelle uskollisesti äärimmäisen vakavasta täysin älyvapaaseen. Niiden useisiin osiin jakautuvat tarinakaaret pitävät touhun kerta toisensa jälkeen äärimmäisen mielenkiintoisena, sillä jokaista umpitylsää esineenhakureissuakin väritetään elämää suuremmalla japanilaisdraamalla. Omaksi suosikiksi nousi erityisesti Kiryun edesottamukset Onomichin turismia kohentavana Ono Michio -maskottina, jonka ajoittain hyvin absurdi asetelma aiheuttaa makeat naurut aivan perinteisen nyrkkikahakan aikana.
Yakuza 6: The Song of Life on loppujen lopuksi hyvinkin tutunoloinen peli aiempia osia pelanneille, mutta se ei haittaa menoa liiaksi asti. Kiryun päätösluku on kaikin puolin sarjan teknisesti ehein, komein ja kunnianhimoisin osa, joka loistaa tarinankerronnallaan, hahmoillaan, maailmallaan ja japanilaisella äijäasenteellaan. Alamaailman niputtaminen poikki ja pinoon on kerta toisensa jälkeen aivan yhtä hauskaa, sulavaa ja täynnä ikimuistoisia hetkiä. Kiryun päätösluvussa on myös lukuisia vakavia ja kiinnostavia tarinallisia lankoja, jotka haluaa saada päätökseen. Yakuza on – monin paikoin – kasvanut aikuiseksi.