Varo, mitä toivot…
Pienen brittiläisen studion kehittämä Yooka-Laylee edustaa monelle varmasti paluuta lapsuuden kultaisiin tunnelmiin, sillä alkuperäisten Banjo-Kazooie-kehittäjien tuore peli on tietoinen ja dramaattinen paluu parin vuosikymmenen takaisiin tunnelmiin.
Aivan alkumetreiltä saakka on selvää, mikä pelin henki on: tämä on Banjo-Kazooie 3 uudella nimellä. Grafiikka on iloisen värikästä ja veikeää, taustalla pauhaa Grant Kirkhopen ja David Wisen säveltämä musiikki, ja tietenkin pelin pääosassa oleva sympaattinen eläinkaksikkokin tuntuu kovin tutulta. Yooka on iloinen ja hyväntahtoinen kameleontti, Laylee taas sanavalmis ja sarkastinen lepakko.
Kaksikko elelee kaikessa rauhassa haaksirikkoutuneessa merirosvolaivassaan, kun läheisen suuryhtiön paha pomo päättää pölliä kaikki maailman kirjat. Siinä sivussa lähtee myös maaginen taikakirja, jota Laylee on käyttänyt tyynynään. Kirja hajoaa kuljetuksen aikana kappaleiksi ja sen sivut leviävät pitkin viittä erilaista ja ihmeellistä maailmaa, joten niitä lähdetään tietenkin hakemaan takaisin.
Banjo-Kazooie-veteraanit ovat varmasti kuin kotonaan pelin tilastoruudussa, mutta minua se hieman kylmäsi. Kun näkee, että kerättävänä on 145 kirjan sivua, yli tuhat taikasulkaa ja tusina muuta ihmeellistä kategoriaa, homma tuntuu aika eeppiseltä.
Ei kannata kuvitella, että keräily on vain sivupuuhaa, jota harrastetaan varsinaisen pelailun ohessa. Ehei, se on koko peli. Kirjan sivuilla avataan uusia maailmoja ja laajennetaan entisiä, ja sulat taas ovat valuuttaa uusia liikkeitä kaupittelevan käärmeen putiikissa. Ilman keräilyä ei siis kirjaimellisesti pääse mihinkään.
Tämä on toki tietoinen valinta, sillä tätähän ne Raren 90-luvun tasohyppelyt olivat. Minulla ei myöskään ole mitään keräilyä vastaan filosofisella tasolla, sillä mahtuuhan maailmaan pelejä. Yooka-Layleen avoimissa maailmoissa on myös kiva pyöriä etsimässä monipuolisia ja erilaisia haasteita, joiden läpäisemisestä sivuja ja muita esineitä jaellaan.
Ongelmana onkin, että siinä missä 90-luvulta peräisin oleva pelattavuus voi olla ihan kiva juttu, 90-luvulta peräisin olevat ongelmat eivät ole.
Yooka-Laylee kärsii muutamasta ongelmasta, joista moni muukin 90-luvun 3D-tasohyppely kärsi. Sen kamera esimerkiksi on suorastaan tönkkö. Se tuntuu usein osoittavan väärään suuntaan, ja monissa kohtauksissa se on tarkoituksella lukittu näyttämään pelaajalle liian vähän pelikenttää. Näin esimerkiksi lentäminen on täyttä tuskaa.
Osittain kameran, tönkön ohjauksen ja löperön pelisuunnittelun seurauksena peli on myös täynnä kerrasta poikki -kuolemia, jotka tuntuvat halpamaisilta. Samoista ongelmista kärsivät myös pomomatsit, jotka ovat paperilla mukavan erilaisia ja kiinnostavia, mutta käytännössä usein kömpelöitä ja turhauttavia.
Myös monet säännöllisistä minipeleistä, joilla sivuja tienataan, ovat vähän mitä sattuu. Tuntuu siltä kuin ihan kelvolliset ideat olisi jätetty ilman niiden kaipaamaa tasapainotusta ja virittelyä. Tuloksena on taas turhautumista ja harmia. Sivuista kuitenkin pitäisi kerätä valtaosa, jotta pelin pääsee läpi, joten harmitusta on pakko vielä sietääkin.
On valtava harmi, että Yooka-Laylee joutuu vetämään perässään tällaista kivirekeä, sillä siinä on paljon pidettäviä asioita. Sympaattinen, värikäs ja erinomaisella musiikilla varustettu peli voisi olla juuri meikäläisen kamaa, mutta kun pelatessa päällimmäinen fiilis on usein harmitus tai sen voimakkaampi v-alkuinen muoto, ei kokemusta voi lopulta pitää mitenkään hirveän onnistuneena.