Ainoa kunnon natsi on kuollut elävä kuollut natsi
Zombit ovat kovaa vauhtia muuttumassa samalla tavalla ryöstöviljellyksi pelien aiheeksi kuin toinen maailmansota joitakin vuosia sitten. Arjalaisia pellavapäitä likvidoitiin kaikenlaisissa mahdollisissa 1940-luvun virtuaalimaisemissa ja kaikenlaisilla mahdollisilla tavoilla sellaisella antaumuksella, että ähky oli väistämätön. Viime vuonna jopa kaikkien natsien lahtaamisen keskittyneiden toimintapelien kantaisä Wolfenstein siirtyi kirjoittamaan maailmanhistoriaa kokonaan uusiksi ja heitti William Blazkowizcin tykkeineen ja eksistentiaalisine ahdistuksineen kultaiselle kuusikymmentäluvulle taistelemaan kansallissosialistista maailmanvaltaa vastaan.
Tällä haavaa taas näyttää siltä, ettei pelintekijöillä ole tarjota meille mieluisampaa tykinruokaa kuin elävät kuolleet. Tätä ehtynyttä suonta kuppaa lähes ehtymättömällä antaumuksella Zombie Army Trilogy. Se on eräänlainen spinoff Sniper Elite -pelisarjasta, jonka lisäpaketteina nyt julkaistun paketin kaksi ensimmäistä kampanjaa aikanaan tietokonepelaajille ilmestyivät. Zombie Army Trilogy sisältää nämä kaksi audiovisuaalisesti uudelle konsolisukupolvelle päivitettynä sekä kolmannen kampanjan, pari suhteellisen yhdentekevää uutta ominaisuutta ja vihollisia loputtomina aaltoina kiikaritähtäimen eteen tuuppivan Horde-pelitilan.
Ero erilaisen pelisisällön suhteen on kuitenkin täysin kosmeettinen: pelaatpa Zombie Army Trilogya sitten yksin tai porukassa, kysymys on joka tapauksessa laineina tai aaltoina päälle käyvistä natsizombeista. Toisin sanoen Horde itse asiassa tuntuu pelitilojen säännöltä, jonka vahvistaa yksinpelitilan poikkeus, siis vihollisten suhteellisen verkkainen ilmaantuminen näköpiiriin.
Kolme keskenään pienempiin osiin jaettua kampanjaa toimivat juonenkuljetuksen suhteen episodeina, mutta ”tarina” on pelkkä tekosyy itseään toistavalle ja hidastempoiselle ammuskelulle. Juuri ennen kolmannen valtakunnan lopullista romahtamista Hitler manaa omasta bunkkeristaan käsin Saksan kuolleet sotilaat ylös haudoistaan, ja pelaajan tehtävänä on – yllätys, yllätys – pysäyttää koko zombiepidemia.
Pelaaminen toimii ikään kuin Sniper Eliten kevytversio. Pelihahmolla löntystellään kolmannen persoonan näkökulmasta eteenpäin putkimaisissa kentissä ja ammuskellaan eteen hoipertelevia eläviä kuolleita fasisteja. Koska zombien päästäminen lähietäisyydelle on arvatenkin hengenvaarallista, vihollisia napsitaan pääasiallisesti etäältä kiikarikiväärillä.
Onnistuneen laukauksen Zombie Army Trilogy palkitsee turhankin usein hidastetulla tappokameralla, joka esittää lähikuvassa, mihin ammuttu luoti osuu ja minkälaista vauriota se tekee. Kikka kuluu kuitenkin harvinaisen helposti loppuun, ja pian kill camista tulee lähinnä pelikokemusta rasittava turhake.
Vaikka Zombie Army Trilogyn tehtäviä onkin mahdollista pelata yksin, pelikokemuksesta saa enemmän irti, kun sen lusii yhdessä kaverien kanssa. Yhteensä neljän pelaajan verkkomoninpeli tuntuu myös koko paketin olemassaolon varsinaiselta tarkoitukselta. Yksin pelatessa sitä ryhtyy turhaan hakemaan arjalaiszombilaumojen monotoniselle nitistämiselle edes jonkinlaista tarinan tarjoamaa viitekehystä, mutta moninpelissä toiminnan motiiviksi riittää moninpeli itse.
En silti lähtisi suosittelemaan tätä peliä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi yhdellekään moninpelaamista harrastavalle porukalle – etenkin, kun Zombie Army Trilogy kustantaa nyt reilut neljäkymmentä euroa.
Olisi kuitenkin väärin tuomita Zombie Army Trilogy kokonaan huonoksi peliksi. Sillä on omat hetkensä jopa yksinpelissä, mutta valitettavasti lukuisat terävät kulmat, bugit sekä halvalla ja nopeasti tekemisen fiilis painavat vaa’assa huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi se, että sniputtelusta on saatu viilattua varsin palkitsevaa puuhaa. Kokonaisuus lepää kuitenkin yhden onnistuneen kikan päällä, eikä se yksinkertaisesti riitä.