Krikettiä Britannian jäännöksissä
Jopa kauhupeleissä pelihahmon kuolema on harvoin aito. Olisihan se ikävää, jos puolet pelistä jäisi näkemättä, mutta kuinka kuolematon voi pelätä mitään?
Wii U:n julkaisulistan musta helmi ZombiU ratkaisee elämän ja kuoleman kysymyksen omaperäisesti. Kun sankari (vääjäämättä) kaatuu, Lontoon metroon piilotetusta turvatalosta herää uusi satunnaisesti arvottu selviytyjä. Nämä ihmiset ovat brittejä, joista tiedetään nimi, ikä ja ammatti. Eivät he ole mitään komistuksia; on vanhoja, pyyleviä ja rumiakin. Sellaisia tavallisia, taksikuskeja tai lapsenvahteja. Kun kuolema tulee zombien hampaissa, edellisen sankarin tavarat jäävät henkiin heräävälle ruumiille, jolta ne on noudettava verisesti. Se on silkkaa Dark Soulsia länsimaisittain, ja vaikka tarinan logiikka ja kaari rikkoutuu, enemmän voitetaan tunnelmassa: pelaaja on vastuussa näistä ihmisraukoista.
Ison-Britannian tuhonnut vitsaus on okkultistista alkuperää, ja vainoharhaisimmat ovat varautuneet siihen 1500-luvun moniosaaja John Deen opuksia kahlaamalla. Pelaajalle käskyjä kuiskuttaa Prepper, kylmää vihaa puhkuva sotilas, joka on ystävällisesti rakentanut turvatalon ja varustanut sen esimerkiksi huipputeknisellä tablettikoneella. Laite ottaa Wii U:n ohjaimen osan, ja sen kautta avuksi tulevat Ison-Britannian valvontayhteiskunnan joka kulmalle asennetut turvakamerat. Selviytyjät hiipivät maksuksi ”valmistautujan” asioilla raunioissa kuin kilpparininjojen pieksettäväksi yksi kerrallaan lähtevät jalkaklaanin ninjat.
ZombiU on tahallisestikin ruma peli. Ruutu on jatkuvasti täynnä kaikenlaista tehostetta, kuten sadetta, savua, heijastuksia ja verenroiskeita, ja näkyvyyden puute nostattaa pelkoa. Ohjaus on kankeaa, eikä ammuskellessa ole mitään aputähtäystä. Padin kanssa reppuun tai kartalle kurkkiessa toiminta jatkuu, ja zombi saattaa tulla iholle. Kuollessa saattaa joutua tunkemaan samaan kenttään uudestaan ja uudestaan, sillä tallennuspisteitä ei jaeta kovin anteliaasti. Turhauttava peli kerta kaikkiaan – ja silti hieno. Käyttöliittymän tahattomat ongelmatkin vahvistavat selviytyjien voimattomuuden tunnetta.
Toiminta ei ole ”siistiä”, vaan hidasta ja itseään toistavaa. Ammuksia aseisiin on niin vähän, että koko pelin ajan tärkein väline on alun krikettimaila, jonka miljoona kertaa toistettavalla iskulla peruszombikaan ei kaadu helpolla. Selviytyjät nyyhkivät ja rääkivät pahemmin kuin zombit, kun maila värjäytyy punaiseksi puuvarren upotessa yhä uudestaan saastuneisiin aivoihin. Yksikin purema voi tappaa, joten pelaaja maksimoi mailatekniikkansa houkuttamalla kalmot ahtaisiin käytäviin ja rakennelmien pullonkauloihin. Pakoonkin saa lähteä. Netin kautta ilmestyy välillä muiden pelaajien zombiversioita, joilta voi löytää repun täydeltä namia – nerokasta!
ZombiU luottaa pelimekaniikan suhteen enemmän määrään kuin laatuun, ja tämä pätee erityisesti GamePadin käyttöön. Peli kokeilee kosketusnäytöllä kaikkea mahdollista Metroid Primelta maistuvasta ympäristön skannauksesta lukkojen tiirikointiin ja Aliensin liiketutkan kaltaiseen sensoriin. Kaikki ei todellakaan toimi, mutta pelissä on villi kokeilun ja riskinoton tunne, ja se sai minut ensi kertaa innostumaan Wii U:n erikoisemmista mahdollisuuksista. Toisaalta ruudunpäivityksen tahmaus ja riipovat lataustauot eivät herätä luottamusta tulevaan.
Riskejä ottava ZombiU tuomitsee pelkällä olemassaolollaan konsolikauhun valtavirran ja erityisesti nelososansa jälkeen ontoksi lahonneen Resident Evil -sarjan, ja siinä on sekä selviytymistä että kauhua enemmän kuin viime vuosien ”ressuissa” yhteensä. Ongelmineenkin se täyttää hienosti julkaisupelin roolin sanomalla, että tässä on nyt jotain oikeasti uutta. Katso ja ihmettele.