Tunnen joskus syyllisyyttä, kun valitan tästä aiheesta. Maailmalla kuolee bussilastillinen lapsia tai kiihkouskovainen sarjamurhaaja kököttää piiritetyssä talossa ja leveilee suorituksellaan sillä aikaa, kun minä kärvistelen sitä, että joku kertoi millaisen vitsin lempihahmoni jossain vaiheessa peliä murjaisee. Minun tilanteeni ei ole edes huono. Olen graafikko enkä pelitoimittaja, joten saan pelata lempipelini rauhassa enkä joudu hakkaamaan niitä vauhdilla läpi ja analysoimaan kaikkea. Enkä tällä hetkellä istu samassa huoneessa kahden henkilön kanssa, jotka ovat jo pelanneet pelin läpi ja jotka haluavat kovasti liekittää sitä. (Ville, sympatiani ovat puolellasi!)
Mutta olen tunnetusti erittäin pakkomielteinen fanityttöydessäni, ja koen tämän aiheen tärkeäksi, joten siirrän nyt nämä ajatukset sivuun ja avaan avautumishanat. Tähän tarvitaan esimerkki historiastani. Isoveljelläni Markulla on aina ollut tapana ostaa hienoja ja tarkoin valittuja lahjoja jouluna tai muina merkkipäivinä. Odotin aina jouluisin eniten Markun lahjaa (nykyään meillä on aikuisten kesken lahjanostamattajättämissopimus). Eräänä jouluna Markku oli erityisen ylpeä ostamastaan lahjasta ja antoi pienen vihjeen, koska – häntä lainatakseni – ”Et kummiskaan IKINÄ pysty arvaamaan mikä se on”. Keskustelu eteni jotakuinkin näin:
Markku: ”Se on sellainen juttu, jota on kiva aina hipeltää ohimennen.”
Minä: ”Onko se sellainen pallo, joka on Tykkimäellä?” (Tarkoittaen siis plasmapalloa)
Markku: (Ilme kertoo kaiken) ”………………………………………On.” (@#*%!!)
Tämän jälkeen Markku ei fiksuna ihmisenä enää koskaan vihjaillut minulle mistään mitään. Vielä tänäkään päivänä häneltä ei tipu sanaakaan tulevista yllätyksistä, lahjoista tai vastaavasta. Sama pätee myös peleihin, joka on meille molemmille rakas puheenaihe. Tämä episodi opetti, että joiltakin ihmisiltä ei todellakaan vaadi paljoa, että pystyy arvaamaan lopputuloksen. Tunnustaudun itse tällaiseksi ihmiseksi, ja kuulemani mukaan myös toimittajamme Ville Arvekari lukeutuu samaan porukkaan.
”Eikun tämä ei spoilaa mitään”
Esimerkki: ”Kirjan loppu jakaa vahvasti mielipiteet”. Päällisin puolinhan tuo ei spoilaa mitään, eikös niin? Väärin. Se kertoo jo, että tarinan loppu ei todennäköisesti ole täysin onnellinen. Onnellinen loppu nimittäin harvoin jakaa mielipiteet. Jos tärkeä hahmo kuolee tai vaihtaa pahisten puolelle, hyvikset häviävät tai jotain jää epäselväksi, se jakaa mielipiteet. Tässä vaiheessa alan auttamatta päässäni tehdä listaa hahmoista ja miettimään todennäköisyyksiä, mitä on tarinaa tarkastellessa luvassa.
Jos saan päälle vielä yhden pienenkin vihjeen lisää, ei mene enää kauaa, kun lopputulos on arvattu. Pahinta on, että en voi pysäyttää tätä alati eteenpäin puksuttavaa arvailuveturia päässäni enää sen jälkeen, kun joku on sen liikkeelle laittanut. Ja jos olenkin arvannut lopputuloksen väärin, olen silti hukannut suurimman osan energiastani sen murehtimiseen ja miettimiseen kuin itse teoksesta nauttimiseen. Olen kehittänyt stressaamisen taidon aivan uusiin sfääreihin.
Mikä niissä spoilereissa sitten niin paljon risoo? Mietihän, kuinka monta kertaa et ole nauranut elokuvassa vitsille, koska näit sen jo trailerissa. Okei, ehkä nauroit vähän, mutta et niin paljon kuin ilman sitä pälliä traileria. Kuinka monelle tämä on tuttu tilanne: joku haluaa kertoa sinulle vaikkapa elokuvasta, jota et ole vielä nähnyt. Pyydät häntä olemaan kertomatta. ”Ei kun tämä ei spoilaa mitään.” Ja sitten sinulle henkilökohtaisesti kuitenkin jotain (sananmukaisesti) pilaantui.
Vaikka kyseessä olisikin vain yksittäinen tapahtuma elokuvasta, se ei yksinkertaisesti tunnu samalta, kun tiedät sen etukäteen. ”Noh tossa se nyt oli se juttu josta se kertoi.” Kyseinen kohtaus ei enää yllätä tai herätä tunteita samalla tavalla. Elokuvanautinnosta on viety jälleen yksi palanen. Mutta koska kyseinen tapahtuma ei liittynyt pääjuoneen, spoilerin kertoja ei pitänyt sitä omasta puolestaan spoilerina ja koki oikeudekseen kertoa sen kumminkin (vaikka olisit kieltänyt). Joskus tuntuu siltä, että minua harmittaa enemmän se, että spoilerin kertoja ei ottanut tunteitani huomioon, kuin se, että elokuvasta spoilaantui jotain (tyypillinen nainen, LOL!).
Kadehdin ihmisiä, jotka eivät välitä siitä, onko jotain spoilattu vai ei. He eivät ole riippuvaisia ulkopuolisista tekijöistä ja pystyvät keskittymään vain omaan kokemukseensa. He kykenevät nauttimaan pelistä aina yhtä paljon, tilanteesta riippumatta. Muut ihmiset eivät voi pilata heidän iloaan. He ovat vapaita!
Keskustelin tästä aiheesta Anime-lehden päätoimittajan Petteri Uusitalon kanssa. Häntä eivät kuulemma spoilerit häiritse. Jos hän saa vaikkapa tietää, että jossain mangassa tärkeä hahmo kuolee, haluaa hän vain yhä enemmän tietää, miksi ja miten tämä hahmo kuolee? Samalla hänellä herää vain entistä suurempi kiinnostus lukea mangaa eteenpäin. Minun reaktioni olisi, että ei kannata enää ottaa tuon hahmon tekemisiä tosissaan. En halua enää kiintyä siihen, kun se kuitenkin kuolee. Ehkäpä kysymys onkin vain asenteesta? Millainen asenteenmuutos minun pitäisi tehdä, että minun ei tarvitsisi aika ajoin istua toimistolla korvatulpat korvissa ja hätistellä työkavereita eri huoneeseen puhumaan?
Papukaijamerkki jokaiselle lukijalle joka onnistuu kommentoimaan aihetta spoilaamatta mitään mistään.