PlayStation 3:n The Last of Us on kesän puhutuin peli, eikä ihme. Se on toki perinteinen tarina zombeista ja maailmanlopusta, mutta erinomaisen käsikirjoituksen ansiosta pelin hahmot ja juoni ovat koskettavampia ja uskottavampia kuin elokalmogenren useimmat elokuvat. Se rima ei tietysti ole kovin korkealla, mutta siinä missä unohdin Brad Pittin World War Z:n noin puoli tuntia teatterista poistuttuani, The Last of Us jäi mietityttämään - ja pitkään.
Varoitus! Seuraava teksti paljastaa kaiken oleellisen The Last of Us -pelin lopusta. Lue omalla vastuulla.
Varoitus 2: tarina ei sovi sienikammoisille.
...
...
...
...
...
...
...
...
...
...
...
...
...
...
...
Pelin alussa erästä muurahaisten parasiittiä muistuttava sieni-infektio muuttaa ihmiset raivopäisiksi murhaajiksi ja tuhoaa nopeasti suuret kaupungit. Tyttärensä vitsauksen alkuhetkillä menettänyt Joel salakuljettaa 20 vuotta myöhemmin Amerikan halki teini-ikäistä Ellietä, jolla on veressään ratkaisu tappajatattien salaisuuksiin. Jossain kaukana on hallituksen jäänteitä vastustavan Fireflies-sissiliikkeen päämaja, jonne saatettuna Ellie saattaisi pelastaa ihmiskunnan.
Nuori messias.
Kaikki hyvin tähän asti, pelien normaalitavaraa. Vihainen Joel tuntuu pelin aikana inhimillistyvän ja parantavan henkiset arpensa. Kaksikko alkaa tuntua aidolta isä ja tytär -parilta.
Perillä tulikärpäset tietenkin paljastavat, että rokotteen kehittäminen vaatii Ellien kuolemaa. Joel käärii koko sissiliikkeen ruumispusseihin ja poistuu tytön kanssa. Kukaan ei kysy Ellien mielipidettä.
Moinen loppuratkaisu on tietysti herättänyt tyytymättömyyttä. Pelien logiikka on opettanut meille, että kovia kokeneen sankarin kuuluu uhrata itsensä pyyteettömällä tavalla, joka palkitaan kaikkien pelastuksena. Messiasroolista kieltäytyminen on kaksipuolisten moraalimittareiden "paha" valinta ja punainen nappi, jota meille ei tässä tapauksessa edes anneta mahdollisuutena.
Joelin ja Ellien yhteinen selviytyminen onkin tulkittu huonoksi ja vääräksi monella tapaa. Se on joidenkin mielestä "liian onnellinen loppu". Kaikki selvisivät! Jihuu. Toisista se on "itsekäs loppu", joka tekee koko matkasta "turhan". Ihmiskunta tuhoutuu! Joel on murhanhimoinen ja itsekäs psykopaatti!
Minusta The Last of Us päättyi kuitenkin juuri oikealla tavalla, enkä voi tuomita Joeliakaan. Katsotaanpa seuraavaksi, miksi näin.
Ihmiskunnan pelastuksen tai tuhon ottaminen yhden ihmisen harteille on tietysti itsessään julmaa. Ellie itse vaikuttaisi olevan siihen valmis, kun hänen puheitaan kuuntelee muissa tilanteissa.
- Tämä kaikki ei saa tapahtua turhaan, tyttö tilittää.
Yhden uhraus monien hyvän puolesta onkin klassikko sekä alan peleissä että elokuvissa. Kysykää vaikka Spockilta ja Kirkiltä. Kohtalon hetkellä kukaan ei kuitenkaan kysy tätä itse Ellieltä, joten tulikärpästen moraalinen oikeutus katoaa tässä vaiheessa. Yhteiskunta saa toki vaatia yksilön uhrautumista, mutta yksilöllä on oikeus kieltäytyä. Moni varmaan katsoo, että Joelilla on lapsen suojelijana ja kasvattajan tähän oikeus.
Lisäksi on täysin hullua olettaa, että tosielämässä kovinkaan moni vanhempi uhraisi lapsensa edes yhteisen hyvän takia. Muistutan Joelia itse vain siinä, että minulla on parta ja jälkikasvua. Täytynee silti varoittaa, jos maailmanloppu uhkaisi muksuja, vastaantulijoiden tai "yhteiskunnan" hyvinvointi ei olisi korkealla tärkeysjärjestyksessä.
Koko pelimaailma perustuu siihen, että kaikki jäljellä olevat ovat selviytyneet keinolla millä hyvänsä viimeiset kaksi vuosikymmentä. Toiset osaavat vain pukea hengissä roikkumisensa nätimpään asuun.
Marlene kokee itsensä marttyyriksi, vaikka uhraa toisia "koettelemuksissaan".
Voi kysyä myös, onko Ellien koko mahdollinen pelastajan rooli pelkkää pelilogiikkaa. Pelaaja on Joelin hahmossa löytänyt koko pelin ajan kuolleiden tulikärpästen tunnuslaattoja. Heillä ei tunnu olevan minkäänlaista kykyä selviytymiseen saati kenenkään pelastamiseen. Heidän vihollisensa, pelin sivistyneiden alueiden vartijat, muistuttavat (tahallisesti?) Half-Life 2:n tyranneja eli Combinen sotilaita. Vartijoita pommittaessaan tulikärpäset tuhoavat kuitenkin viimeisiä elinkelpoisia kaupunkeja.
Entäpä itse pelastuksen välineet? Tulikärpästen sairaala on vartijoita ja paria lääkäriä lukuunottamatta autio. Missä on teollisuuskoneisto, joka tuottaisi pelastavaa rokotetta? Missä on yleensä vakuus siitä, että nämä optimismia puhkuvat puoskarit osaisivat kehittää lääkkeen? Ei niitä ole. Tässä vaiheessa peliä on myös vaikea muistaa, että alussa Joel suostui tehtävään vain, koska tulikärpäset lupasivat hoitaa hänelle hänen aselastinsa. Lopussa tämäkin lupaus unohdetaan.
Pelin avainkohtaus on kuitenkin Ellien ja Joelin viimeinen yksinpuhelu ennen lopputekstejä. Ellie kertoo, kuinka hän ja hänen ystävänsä saivat tartunnan. Ystävät kuolivat yksi kerrallaan ja Ellie jäi odottamaan omaa vuoroaan. Sitten oli vuoro kysyä: "Miksi minä selviydyin?" Peli muistuttaa tästä jatkuvasti näyttämällä tyhjiä taloja ja erityisesti lasten huoneita, joissa lelut ovat jääneet lattialle.
Sama kysymys vaivaa kaikkia muitakin pelin oleellisia hahmoja. Joel ei pääse yli siitä, että hänen tyttärensä ammuttiin hänen sijastaan. Firefly-johtaja Marlene on kehittänyt itselleen ihmiskunnan pelastajan roolin, jotta hänen "uhrauksillaan" ja "koetuksillaan" olisi jotain merkitystä. Pikkuveli Tommy tuntee syyllisyyttä siitä, mitä kauheuksia Joel teki hänen selviytymisensä nimissä. Henry ei kestä edes minuuttia sitä, että Sam kuolee hänen sijastaan. Karmiva David pitää itseään Ellien pelastajana, vaikka hän on joukkonsa pahin. Bill selviytyy eristäytymällä kaikista, jotka voisivat pelastautua hänen kustannuksellaan. Tess hyväksyy kuolemansa ja uhraa itsensä, koska hän pitää itseään ja Joelia "paskoina ihmisinä", jotka tarvitsevat synninpäästön.
Pelihahmojen traumalla on itse asiassa oma nimensä psykologiassa, selviytyjän syyllisyys. Se vaivaa sodissa ja luonnonkatastrofeissa selviytyneitä. Miksi minä selvisin, ja läheiseni eivät. On ikään kuin eläminen vaatisi jonkinlaista moraalista oikeutusta.
Aivopähkinä: kuka kuvassa ei ole "selviytyjä"?
Tähän syyllisyyden kysymykseen Joel vastaa valehdellessaan Ellielle, kun loppupelin taistelut ja petokset nukutuksessa ohittanut tyttö kysyy, miksi tulikärpäset päästivät heidät menemään. Kun Joel sanoo, että muitakin immuuneja on ja että lääkettä ei vain saatu tehtyä, hän antaa Ellielle valheella mahdollisuuden jatkaa elämäänsä irti syyllisyydestä. Ellien ilme ja sävy tosin tuntuvat kertovan, että hän tietää Joelin valehtelevan mutta ei kysele enempää.
Onko Joelin petos lopulta edes ihmiskunnan tuhon hetki? Ei oikeastaan. Mietitäänpä, millaisia viimeiset kentät ovat. Pelaajan taidot ovat kehittyneet, viimeinen sienizombien täyttämä tunneli ei tuottanut ainakaan minulle minkäänlaisia vaikeuksia. Se on vain vesieste, jossa ei ole mitään yllättävää. Alussa mahdottomilta vastuksilta tuntuneet "naksuttelijat" ja niiden hurjemmat muodot toimivat täysin arvattavasti eläinten vaistolla, ihmiset ovat taistelussa se oikea ongelma.
Lisäksi olemme nähneet, vitsaus levisi suurkaupungeissa ja että sienet elävät ruumiissa ja pimeissä valottomissa kellareissa. Sellainen ei ole ongelma, joka olisi mahdotonta hoitaa. Miksi emme uskoisi, että luonto löytää tasapainon ja ihmiskunta oppii elämään samalla pallolla parasiitin kanssa?
Loppuun jääkin vain kysymys siitä, miksi Joel olisi oikeutettu selviämään yhdessä Ellien kanssa. Peli kääntää asetelmia hiljalleen ja tekee Joelista muiden vastaantulijoiden silmissä sankarin sijasta "hullun miehen", joka ilmestyy puskasta vain halkomaan päitä machetella kuin kauhuelokuvien Jason. Hänen menneisyydestään vihjataan vain, että hän on ollut sekä uhrin että roiston asemassa.
Hyvän ja pahan vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa, sillä kaikki vastaantulijat ovat väkivaltaisia ja itsekkäitä - eivät vain yhtä hyviä selviytymään. Tämäkin asettaa kysymyksen siitä, miksi teini-ikäisen tytön pitäisi uhrautua läpimädän ihmiskunnan puolesta.
Vaikein väkivallan hetki on lopussa, kun Joel kohtaa Ellien leikkaukseen valmistautuvat lääkärit. Riippuu varmasti paljon pelaajan mielentilasta, näkeekö hän heidät vikaan menevinä maailmanpelastajina vai lapsentappajina. Ehkä mielessä olivat omat tosielämän jälkeläiseni, mutta minulla ei ollut vaikeuksia painaa liekinheittimen liipaisimesta.
Aurinko nousee, vaikka ihmiskunnalla ei mene putkeen.
The Last of Usin loppu ei ole ehkä moraalisesti tyydyttävä tavalla, johon olemme peleissä tottuneet. Se on kuitenkin rehellinen harppaus eteenpäin vanhasta kysymyksestä "olisitko hyvä vai paha". On vaikeampaa vastata siihen, tuomitsisitko miehen, joka tekisi mitä tahansa pahuutta rakkaidensa eteen. Minun vastaukseni ja tulkintani eivät ole missään tapauksessa ainoita ja oikeita, ja on pelien kasvamisen merkki, että the Last of Us kysyy enemmän kuin vastaa eikä päästä meitä vastuusta tarjoamalla nieltäviksi pureskeltuja totuuksia.
Kommentit
The Last of Us on myynyt sen verran hyvin, että toivon tännekin riittävän kommentoijia, jotka ovat sen jo läpi tahkoneet. Tai pelaajia, joilla ei ole sitä aikeita edes hankkia.
Koska itsellä on jonkinlainen fetissi shokeeraavia kuolemia pelin/leffan loppupuolella sympaattisille henkilöhahmoille tarjoaviin asioihin (Se7en ja RDR never forget), on sanomattakin selvää että en ollut niin suuri Last of Usin loppuratkaisun ystävä. Olisin antanut puoli omaisuuttani siitä että Firefliesin tukikohdasta pakenemisen aikana pahoin haavoittunut Joel olisi korissut viimeiset sanansa Ellielle ja kertonut miten tämän pitää toimia ja mihin mennä Santaolallan ambienssimaisen surumusiikin soidessa taustalla pelaajan jakaessa itkut Ellien kanssa.
Tällaisenaan peli, vaikkakin loppuratkaisu oli your average videogamea parempi, ja sen loppu vaikuttivat lähinnä petaukselta jatko-osaa varten ja hieman tässä vesittyy pelin uskomaton hienous kun vuoden lopun VGA-messuilla Ellie ja Joel ammuskelevat co-op-tilassa sienihirviöitä kuin Army of Two-peleissä konsanaan uutta turvapaikkaa ja parempaa huomista etsien Last of Us 2:ssa (PS4-eksklu).
Tämä on juuri se tulkintaero. Minulle se Joelin kuolema olisi ollut helpompi ratkaisu, koska hän olisi päässyt syyllisyydestään turhan sankarimaisella tavalla. Tarinan ei tarvitse tästä jatkua näiden henkilöiden osalta. Parempi olisi esimerkiksi tyyliin 20 vuotta myöhemmin ja aivan uudet henkilöt.
Enää en pleikkaria omista, joten annoin itseni spoilaantua. Hyvää pohdintaa kaikin puolin tekstissä. IMO kuulostaa hyvältä, että kerrankin pelissä tehtiin juonen kannalta rohkea ratkaisu, jota ei itse voinut valita.
Ymmärsin kyllä Joelin motiivit, ja en missään vaiheessa kyseenalaistanut miehen brutaaleja valintoja tai menetelmiä. Silti lopun pakollinen lääkärisurmaus kummastutti - tai oikeastaan tapa millä Naughty Dog oli kohtauksen tehnyt. Tarina ei edennyt ellei henkilöitä ampunut tai puukottanut kirurgiveitsellä kaulaan. Immersio ehti rikkoutua ennen kuin tajusin mitä pitää tehdä.
Mutta The Last of Us olikin Joelin ja Ellien tarina. Minä olin vain sivustaseuraaja, ja nautin koko matkasta.
Näin eri tavalla se voi mennä. Minä en empinyt hetkeäkään lääkärien kaatamista, joten illuusio säilyi.
Hämmästyttävää myös, miten samanlainen ja silti tärkeimmistä kohdistaan täysin erilainen The Last of Us on Walking Deadin kanssa. TLoU on pelihahmojen oma tarina, ja TWD on pelaajan valintojen tekemä tarina.
Omasta mielestäni pelin loppu oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla. Itse olin jopa hieman yllättynyt lopun saamasta vastaanotosta, koska itse en missään vaiheessa kokenut, että Joel olisi tehnyt "pahan" ratkaisun. Muistettakoon, että se oli ihminen/ihmiskunta joka vei Sarahin Joelilta ja olihan hän nähnyt infektion jäkeisenä 20 vuotena niin paljon ihmisten välistä "paskaa", että hänen ratkaisunsa oli kyllä täysin ymmärrettävissä. Pelin luomassa mailmassa ihmiset ovat myös menneet niin monen moraalisen rajan yli, että ei heistä olisi rakentamaan minkäänlaista järkevää yhteiskuntaa parannuskeinon löydyttyä. Toki Tommy ja hänen porukkansa vaikutti "hyviltä", mutta totuus on, että hekin ovat joutuneet tappamaan ihmisiä ruoan ja tarvikkeiden tähden, joten eivät hekään mitään puhtaita pulmusia olleet. Joelin mielestä ihmiskuntaa oli liian myöhäistä pelastaa ja itse olen samaa mieltä.
+Kuten muut ovat jo maininneet peli oli Joelin ja Ellien tarina (omasta mielestäni enemmän kuitenkin Joelin) . eikä pelaajan, ja siinä mielessä se päättyi täysin hahmoille uskollisesti.
Pelin loppu oli parhaimpia, inhimillisimpiä ja taidokkaimpia mitä olen peleissä kohdannut. Loppukliimaksit, onnelliset loput, rusettiloput, ilmiselvät loput, ennalta-arvattavat loput, suuri messias uhrautuu -loput on kaikki niin nähty, että morjes. Tämä oli virkistävin, aidoin, puhututtavin, pohdittavin, ennalta-arvaamattomin, siistein loppu koskaan. Juuri sen takia, että en odottanut lainkaan, se oli niin päinvastaisen antiklimaattinen, joelin loppu. Joelin elämä oli pelin kantava tarina, hänen traumansa, hänen kasvunsa ja lopussa se, minkä hän koki olevan oikein heille molemmille. Tytön ei tarvitse kuolla, ja hänen ei tarvitse luopua enää rakkaastaan ilman vaihtoehtoja. Hänellä oli nyt vapaus valita. Hän valitsi niin kuin tunsi. Hän ei rakastanut yhteiskuntaa, joka vei hänen tyttärensä, eikä nähnyt mitään syytä uhrata viatonta tyttöä sille maailmalle. Hän tiesi, että kykenee pitämään huolta elliestä, ja ellie pitämään huolta hänestä. Yhdessä he selviäisivät. Lopussa näimme myös, että joelin kotikylä oli selvinnyt tässä maailmassa, ihmisiä käveli aitojen sisäpuolella huolettomasti. Miksi ihmiskunta ei selviäisi tästä ilman ellietä? Se oliko tämä loppu kaikkien fiksuin teko koko ihmiskuntaa ajatellen, tuskin, mutta pelissä ei ollutkaan koskaan kyse maailman pelastamisesta. Kyse oli kahdesta ihmisestä ja heidän valinnoistaan, elämistään. Pelin loppu oli joelin loppu. Se ei ollut yhteiskunnan loppu vaan joelin oman elämänsä kantilta tehty valinta. Hyvin inhimillinen, itsekäs, aito. Ei messiaallinen, jeesushöpötys, uhraus.
Playstation 3 löytyy, mutta yksinoikeuspelejä en tue. Peli jää pelaamatta, toisaalta en usko menettäväni mitään ainutlaatuista. Korkeintaan hyvän pelin, niitä on jo muutenkin hurja määrä.
Lukiessa tuli väkisin monessa kohtaan mieleen The Walking Dead -peli, joka on tullut pelattua läpi. Se on saanut vähintään yhtä paljon kehuja kuin The Last of Us, ellei jopa enemmänkin. Itselle peli oli vain 'ihan hyvä', ei maata järisyttävä kokemus tai pelihistorian merkkipaalu. Peli tarjosi paljon polkuja, mutta kuitenkin ne olivat valmiiksi asetettuja. Monessa kohtaa olisin toiminut toisin, mutta peli ei tähän mahdollisuutta tarjonnut. Illuusio särkyi.
Omia lapsia löytyy, mutta vaikea niitä on peleihin siirtää tai muuhun viihteeseen. Ehkä ihan hyvä niin. Siitä voisi olla leikki kaukana, jos rupeaisi miettimään skenaariota, että maailma päättyisi 10-20 vuoden sisään. Se olisi jokaiselle vanhemmalle ylivoimainen tilanne, monessakin mielessä. Se on kuitenkin sanomattakin selvää, että omien lasten etu menee kaiken muun edelle. Me vanhemmat olemme melkoisia paholaisia.
Hirveesti ovat ihmiset hehkuttaneet tätä peliä. Katsoin gameplata ja zombie maailma jossa ne ei ole zombeja vaan merilevä naamoja joita näkee seinien läpi ja pitää hiippailla niiden taakse ja kuristaa/tukehduttaa. Vaikutti erittäin tylsältä + alun katsoin streamista ja en tajua kuka koki surua siinä kun päähenkilö menettää tyttärensä ? Onko mitään kliseisempää ?