PlayStation 3:n The Last of Us on kesän puhutuin peli, eikä ihme. Se on toki perinteinen tarina zombeista ja maailmanlopusta, mutta erinomaisen käsikirjoituksen ansiosta pelin hahmot ja juoni ovat koskettavampia ja uskottavampia kuin elokalmogenren useimmat elokuvat. Se rima ei tietysti ole kovin korkealla, mutta siinä missä unohdin Brad Pittin World War Z:n noin puoli tuntia teatterista poistuttuani, The Last of Us jäi mietityttämään – ja pitkään.
Varoitus! Seuraava teksti paljastaa kaiken oleellisen The Last of Us -pelin lopusta. Lue omalla vastuulla.
Varoitus 2: tarina ei sovi sienikammoisille.
…
…
…
…
…
…
…
…
…
…
…
…
…
…
…
Pelin alussa erästä muurahaisten parasiittiä muistuttava sieni-infektio muuttaa ihmiset raivopäisiksi murhaajiksi ja tuhoaa nopeasti suuret kaupungit. Tyttärensä vitsauksen alkuhetkillä menettänyt Joel salakuljettaa 20 vuotta myöhemmin Amerikan halki teini-ikäistä Ellietä, jolla on veressään ratkaisu tappajatattien salaisuuksiin. Jossain kaukana on hallituksen jäänteitä vastustavan Fireflies-sissiliikkeen päämaja, jonne saatettuna Ellie saattaisi pelastaa ihmiskunnan.
Nuori messias.
Kaikki hyvin tähän asti, pelien normaalitavaraa. Vihainen Joel tuntuu pelin aikana inhimillistyvän ja parantavan henkiset arpensa. Kaksikko alkaa tuntua aidolta isä ja tytär -parilta.
Perillä tulikärpäset tietenkin paljastavat, että rokotteen kehittäminen vaatii Ellien kuolemaa. Joel käärii koko sissiliikkeen ruumispusseihin ja poistuu tytön kanssa. Kukaan ei kysy Ellien mielipidettä.
Moinen loppuratkaisu on tietysti herättänyt tyytymättömyyttä. Pelien logiikka on opettanut meille, että kovia kokeneen sankarin kuuluu uhrata itsensä pyyteettömällä tavalla, joka palkitaan kaikkien pelastuksena. Messiasroolista kieltäytyminen on kaksipuolisten moraalimittareiden ”paha” valinta ja punainen nappi, jota meille ei tässä tapauksessa edes anneta mahdollisuutena.
Joelin ja Ellien yhteinen selviytyminen onkin tulkittu huonoksi ja vääräksi monella tapaa. Se on joidenkin mielestä ”liian onnellinen loppu”. Kaikki selvisivät! Jihuu. Toisista se on ”itsekäs loppu”, joka tekee koko matkasta ”turhan”. Ihmiskunta tuhoutuu! Joel on murhanhimoinen ja itsekäs psykopaatti!
Minusta The Last of Us päättyi kuitenkin juuri oikealla tavalla, enkä voi tuomita Joeliakaan. Katsotaanpa seuraavaksi, miksi näin.
Ihmiskunnan pelastuksen tai tuhon ottaminen yhden ihmisen harteille on tietysti itsessään julmaa. Ellie itse vaikuttaisi olevan siihen valmis, kun hänen puheitaan kuuntelee muissa tilanteissa.
– Tämä kaikki ei saa tapahtua turhaan, tyttö tilittää.
Yhden uhraus monien hyvän puolesta onkin klassikko sekä alan peleissä että elokuvissa. Kysykää vaikka Spockilta ja Kirkiltä. Kohtalon hetkellä kukaan ei kuitenkaan kysy tätä itse Ellieltä, joten tulikärpästen moraalinen oikeutus katoaa tässä vaiheessa. Yhteiskunta saa toki vaatia yksilön uhrautumista, mutta yksilöllä on oikeus kieltäytyä. Moni varmaan katsoo, että Joelilla on lapsen suojelijana ja kasvattajan tähän oikeus.
Lisäksi on täysin hullua olettaa, että tosielämässä kovinkaan moni vanhempi uhraisi lapsensa edes yhteisen hyvän takia. Muistutan Joelia itse vain siinä, että minulla on parta ja jälkikasvua. Täytynee silti varoittaa, jos maailmanloppu uhkaisi muksuja, vastaantulijoiden tai ”yhteiskunnan” hyvinvointi ei olisi korkealla tärkeysjärjestyksessä.
Koko pelimaailma perustuu siihen, että kaikki jäljellä olevat ovat selviytyneet keinolla millä hyvänsä viimeiset kaksi vuosikymmentä. Toiset osaavat vain pukea hengissä roikkumisensa nätimpään asuun.
Marlene kokee itsensä marttyyriksi, vaikka uhraa toisia ”koettelemuksissaan”.
Voi kysyä myös, onko Ellien koko mahdollinen pelastajan rooli pelkkää pelilogiikkaa. Pelaaja on Joelin hahmossa löytänyt koko pelin ajan kuolleiden tulikärpästen tunnuslaattoja. Heillä ei tunnu olevan minkäänlaista kykyä selviytymiseen saati kenenkään pelastamiseen. Heidän vihollisensa, pelin sivistyneiden alueiden vartijat, muistuttavat (tahallisesti?) Half-Life 2:n tyranneja eli Combinen sotilaita. Vartijoita pommittaessaan tulikärpäset tuhoavat kuitenkin viimeisiä elinkelpoisia kaupunkeja.
Entäpä itse pelastuksen välineet? Tulikärpästen sairaala on vartijoita ja paria lääkäriä lukuunottamatta autio. Missä on teollisuuskoneisto, joka tuottaisi pelastavaa rokotetta? Missä on yleensä vakuus siitä, että nämä optimismia puhkuvat puoskarit osaisivat kehittää lääkkeen? Ei niitä ole. Tässä vaiheessa peliä on myös vaikea muistaa, että alussa Joel suostui tehtävään vain, koska tulikärpäset lupasivat hoitaa hänelle hänen aselastinsa. Lopussa tämäkin lupaus unohdetaan.
Pelin avainkohtaus on kuitenkin Ellien ja Joelin viimeinen yksinpuhelu ennen lopputekstejä. Ellie kertoo, kuinka hän ja hänen ystävänsä saivat tartunnan. Ystävät kuolivat yksi kerrallaan ja Ellie jäi odottamaan omaa vuoroaan. Sitten oli vuoro kysyä: ”Miksi minä selviydyin?” Peli muistuttaa tästä jatkuvasti näyttämällä tyhjiä taloja ja erityisesti lasten huoneita, joissa lelut ovat jääneet lattialle.
Sama kysymys vaivaa kaikkia muitakin pelin oleellisia hahmoja. Joel ei pääse yli siitä, että hänen tyttärensä ammuttiin hänen sijastaan. Firefly-johtaja Marlene on kehittänyt itselleen ihmiskunnan pelastajan roolin, jotta hänen ”uhrauksillaan” ja ”koetuksillaan” olisi jotain merkitystä. Pikkuveli Tommy tuntee syyllisyyttä siitä, mitä kauheuksia Joel teki hänen selviytymisensä nimissä. Henry ei kestä edes minuuttia sitä, että Sam kuolee hänen sijastaan. Karmiva David pitää itseään Ellien pelastajana, vaikka hän on joukkonsa pahin. Bill selviytyy eristäytymällä kaikista, jotka voisivat pelastautua hänen kustannuksellaan. Tess hyväksyy kuolemansa ja uhraa itsensä, koska hän pitää itseään ja Joelia ”paskoina ihmisinä”, jotka tarvitsevat synninpäästön.
Pelihahmojen traumalla on itse asiassa oma nimensä psykologiassa, selviytyjän syyllisyys. Se vaivaa sodissa ja luonnonkatastrofeissa selviytyneitä. Miksi minä selvisin, ja läheiseni eivät. On ikään kuin eläminen vaatisi jonkinlaista moraalista oikeutusta.
Aivopähkinä: kuka kuvassa ei ole ”selviytyjä”?
Tähän syyllisyyden kysymykseen Joel vastaa valehdellessaan Ellielle, kun loppupelin taistelut ja petokset nukutuksessa ohittanut tyttö kysyy, miksi tulikärpäset päästivät heidät menemään. Kun Joel sanoo, että muitakin immuuneja on ja että lääkettä ei vain saatu tehtyä, hän antaa Ellielle valheella mahdollisuuden jatkaa elämäänsä irti syyllisyydestä. Ellien ilme ja sävy tosin tuntuvat kertovan, että hän tietää Joelin valehtelevan mutta ei kysele enempää.
Onko Joelin petos lopulta edes ihmiskunnan tuhon hetki? Ei oikeastaan. Mietitäänpä, millaisia viimeiset kentät ovat. Pelaajan taidot ovat kehittyneet, viimeinen sienizombien täyttämä tunneli ei tuottanut ainakaan minulle minkäänlaisia vaikeuksia. Se on vain vesieste, jossa ei ole mitään yllättävää. Alussa mahdottomilta vastuksilta tuntuneet ”naksuttelijat” ja niiden hurjemmat muodot toimivat täysin arvattavasti eläinten vaistolla, ihmiset ovat taistelussa se oikea ongelma.
Lisäksi olemme nähneet, vitsaus levisi suurkaupungeissa ja että sienet elävät ruumiissa ja pimeissä valottomissa kellareissa. Sellainen ei ole ongelma, joka olisi mahdotonta hoitaa. Miksi emme uskoisi, että luonto löytää tasapainon ja ihmiskunta oppii elämään samalla pallolla parasiitin kanssa?
Loppuun jääkin vain kysymys siitä, miksi Joel olisi oikeutettu selviämään yhdessä Ellien kanssa. Peli kääntää asetelmia hiljalleen ja tekee Joelista muiden vastaantulijoiden silmissä sankarin sijasta ”hullun miehen”, joka ilmestyy puskasta vain halkomaan päitä machetella kuin kauhuelokuvien Jason. Hänen menneisyydestään vihjataan vain, että hän on ollut sekä uhrin että roiston asemassa.
Hyvän ja pahan vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa, sillä kaikki vastaantulijat ovat väkivaltaisia ja itsekkäitä – eivät vain yhtä hyviä selviytymään. Tämäkin asettaa kysymyksen siitä, miksi teini-ikäisen tytön pitäisi uhrautua läpimädän ihmiskunnan puolesta.
Vaikein väkivallan hetki on lopussa, kun Joel kohtaa Ellien leikkaukseen valmistautuvat lääkärit. Riippuu varmasti paljon pelaajan mielentilasta, näkeekö hän heidät vikaan menevinä maailmanpelastajina vai lapsentappajina. Ehkä mielessä olivat omat tosielämän jälkeläiseni, mutta minulla ei ollut vaikeuksia painaa liekinheittimen liipaisimesta.
Aurinko nousee, vaikka ihmiskunnalla ei mene putkeen.
The Last of Usin loppu ei ole ehkä moraalisesti tyydyttävä tavalla, johon olemme peleissä tottuneet. Se on kuitenkin rehellinen harppaus eteenpäin vanhasta kysymyksestä ”olisitko hyvä vai paha”. On vaikeampaa vastata siihen, tuomitsisitko miehen, joka tekisi mitä tahansa pahuutta rakkaidensa eteen. Minun vastaukseni ja tulkintani eivät ole missään tapauksessa ainoita ja oikeita, ja on pelien kasvamisen merkki, että the Last of Us kysyy enemmän kuin vastaa eikä päästä meitä vastuusta tarjoamalla nieltäviksi pureskeltuja totuuksia.