Kerroin viime blogivuorossani siitä, kuinka hurahdin avaruustyöläisen elämään. EVE Online -nettiroolipelin aito talousjärjestelmä on ihmeen kiehtova, sillä kaikki perustuu pelaajien toimintaan. Tutustuttuani tarpeeksi kaivostoimintaan, perustin siirtokuntia useammalle planeetalle keräillen mm. jalostettavia alkueläimiä maankaltaisen planeetan pohjoismeren saaristosta…
…Lähetin tuotokseni laukaisualustalle, josta ne paiskataan raketilla kiertoradan tullilaitokseen…
… josta poimin ne Badger-luokan kuljetusaluksellani. Tällaista puuhatessa ihmettelin jälleen, miksi ihmiset jaksavat kaipailla Eliten paluuta. Elävä avaruus on tullut kauas David Brabenin vuosista.
Rahtaamani lopputuotteet päätyivät jonkun toisen pelaajan toimesta todellisten voimatekijöiden eli Null Sec -avaruuden pelaajaimperiumien avaruusasemien raaka-aineiksi. Siellä sääntöjä eivät sanele pelintekijät, vaan ainoastaan pelaajat.
Korkean turvatason avaruudessa elämä on kuitenkin suhteellisen tapahtumaköyhää, ja jännitystä työläinen saa mm. etsiytymällä Low Sec -avaruuden aurinkokuntiin. Niitä eivät hallitse suuret laivastot ja armeijat vaan pienemmät piraattijengit. Jos duunari haluaa selviytyä, sormi on pidettävä koko ajan skannerin napilla: jos tutkaan ilmestyy epäilyttäviä aluksia tai tiedustelevia sensorialustoja, on noin kymmenen sekuntia aikaa ”alignoitua” eli kääntää keula kohti pakopaikkaa ja käynnistää warppimoottorit.
Vierailut matalan turvatason avaruuteen herättivät uteliaisuuteni. Millaista avaruuspiraattien elämä on? Ovatko he internetin pohjasakkaa, joka väijyy viattomia muutaman lantin ja räkäisten naurujen toivossa. En voinut muuta, kuin lähettää hakemukseni nopeasti kasvavaan rosvokorporaatioon, joka hallitsee osan vuorokaudesta yhtä low sec -avaruuden reuna-aurinkokunnista.
Seuraavaksi sain yllättyä todella. Jouduin turvatarkastuksen lisäksi ääniviestimillä hoidettuun työhaastatteluun, jossa minua jututti miellyttävällä brittiaksentilla puhuva joviaali mieshenkilö. Nämä piraatit etsivät joukkoonsa aikuisia, vastuullisia ja miellyttäviä pelaajia. Heillä on itsestään kuva jännityksen luojina, jotka ovat yhtä tärkeä osa peliä kuin tietokoneen ohjaamat viholliset. Korporaation webbisivu on yhtiöön kuuluvien ammattilaisten työtä, käytettävää ja kaunista designia. Yhtiöllä on jopa oma tilintarkastajansa, joka pitää huolta, ettei saalista livauteta salaa pomojen taskuun. Noin kerran viikossa järjestetään hupia, kuten avaruusaluksien kilpa-ajoja.
Totuutta merirosvouden luonteesta ei kuitenkaan pidä unohtaa. Kun reviirille ilmestyy kaivosaluksia tai kilpailijoita, piraattiliiton viestintäkanavilla alkaa tapahtua. Joku selvittää, missä uhri on ja millä aluksella hän lentää. Joku kuuluttaa kohteen sijainnin, ja ”tacklerit” eri pienet ja nopeat fregatit syöksyvät lähietäisyydelle häiriten uhrin moottoreita erikoislaitteistolla. Suuremmat ja hitaammat alukset ympäröivät uhrin. Hänet ehkä räjäytetään, ehkä pyydetään lunnaita ehjästä aluksesta. Jos joku hermostuu ja alkaa kiroilla, väki naureskelee, muttei sekään kuulosta kovin pahantahtoiselta. Asenne tuntuu olevan kuin Wire-sarjan huumediilereillä: ”It’s all in the game.”
Tärkein hetki oli tietysti ensimmäinen yksin saamani saalis. Asteroidivyöhykkeelle ilmestyi tutunnäköinen aloittelijan kaivosalus: olin lentänyt samanlaisella edellisen blogini aikaan. Syöksyin asteroidien sekaan risteilijällä, mutta unohdin hermostuksissani kytkeä vahingolaukaukset estävät varmistimet pois kanuunoista. Myöhästyinkö? En. Kaivosmies ei seurannut tutkaansa. Multifrekvenssilaserit pitivät kaksi sekuntia jymeää mörinää, ja tyhjiössä leijui vain säälittävästi varustettu hylky.
Jäin miettimään, mitä aloitteleva kaivosmies mahtoi ajatella. Suuttuiko hän? Oliko tämä hänestä epäreilua? Innostuiko hän pelistä enemmän riskin takia, vai halusiko hän lopettaa kokonaan. Olenko paha ihminen, vai olinko tarjonnut tälle tuntemattomalle itse luomaani ”pelisisältöä”?
En ehtinyt kysyä. Hän kirjautui välittömästi ulos pelistä.