Palatessani Las Vegasissa järjestetystä Duke Nukem Foreverin pressitilaisuudesta, minua odotti kotona täysi sähköposti, joka sisälsi muun muassa viestin Kaitilan Jannelta. Janne pyysi kertomaan matkakuulumisiani tänne nettisaitille, ja mikäs siinä, tehdään työtä käskettyä, vaikka blogaamista en koekaan aivan omimmaksi jutukseni.
Aloitetaan vaikka reissun syystä, Dukesta. Yhteensä paikalle oli saapunut yli sata median edustajaa, ja eurooppalaiset ja amerikkalaiset journalistit oli jaettu kahtia. Kommentteja pelistä voi lukea PeliPlaneetan sivuilta tai seuraavasta Pelaajasta, mutta sanotaan tässäkin, että pidin pelistä.
Minuun iskee vanhan koulukunnan räiskintä varsin maukkaasti, joten Duke Nukem Foreverin pelaamista odottikin innolla. Grafiikka oli tosin yllättävän kehnoa, mutta suorasukaisessa ja energisessä toiminnassa oli viehätyksensä. Pelattavuus tuntui olevan – ruudunpäivitysongelmia lukuun ottamatta – ihan kohdallaan, ja vanhoja kunnon haulikoin varustettuja sikoja oli mukava päästä taas lahtaamaan. Oli myös hauska huomata, että pelissä on selkeästi panostettu sekä älyttömään huumoriin ja kaikenlaiseen ylimääräiseen tekemiseen.
Ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa oleminen veikin huomiota tehokkaasti puoleensa. Yksi demon hauskimpia hetkiä oli, kun Duke tokaisi rajuun tyyliinsä, ettei todellakaan tarvitse avaimia oviin, ja sitten repi sen auki. Hyvä näin, sillä pelasin aivan vastikään alkuperäisen Duke Nukem 3D:n läpi. Se oli vanhentunut arvokkaasti, mutta eriväristen avainten kanssa sekoilu ärsytti eniten. Hupaisaa demossa oli lisäksi, kun Duke yllättäen kutistui ja hyppäsi sitten ohjaamaan RC-autoa. Heliumääninen Duke huuteli sitten autosta rivoja.
Peli esiteltiin hienosti Duke-teeman mukaisesti sisustetussa ravintolassa. Paikalla oli kymmenittäin taulutelevisioita, joihin jokaiseen oli kytketty Xbox 360 -konsolit. Peliä päästiin pelaamaan ajan kanssa, joten pelistä ja sen tarjonnasta ehti saamaan hyvän ja todentuntuisen kuvan. Demo alkoi aivan pelin alusta, ja ilmeisesti noudatti lopullisen julkaisun tapahtumia. Vieressä japanilaiset toimittajat vieläkin tuskailivat aivan demon alun kanssa. Ei taida fps:n pelaaminen taittua niin helposti.
Ehdin demon ohessa haastattelemaan pelin tuottajaa Melissa Milleria, joka kertoi Duke Nukem Foreverin tuotannonvaiheista ja yleisön kovista odotuksista. Meininki oli hauskaa ja välitöntä. On mukava jutella muiden pelitoimittajien kanssa. Ja löytyipä joukosta jopa Final Fantasy XIII:stä pitäviä kohtalotovereitakin.
Käsiin jääneellä vapaa-ajallani tartuin tilaisuuteen ja lähdin yksin kävelemään pääkatua ristiin rastiin, jotta ehtisin tutustua kaupunkiin mahdollisimman hyvin lyhyessä ajassa. Tunnelma Las Vegasissa on hektinen ja kaoottinen, mutta kuitenkin hallitun jämpti. Se on aikuisten teemapuisto. On New Yorkia, Pariisia, Egyptiä, Venetsiaa ja nyt jopa kiinalaista uutta vuotta. Keskustassa kulkee peräti vuoristorata. Viihdettä tyrkytetään kaikkialla. Musiikki pauhaa ympärillä, meni sitten minne tahansa. Valotaulut mainostavat kaupungin esityksiä, joissa näkee esimerkiksi Barry Manilow’n, David Copperfieldin, Holly Madisonin, Criss Angelin tai Cirque du Soleil -sirkusryhmän. Seuraa tuputetaan ja koko ajan pitäisi pelata. Luksuksen tuntee etenkin kiiltävillä kasinoilla.
MGM Grand -kasinon aulassa eteen aukeaa leijonien esittelyalue. Taustaääni kertoo niitä olevan kaikkiaan 37, joista aina kaksi tuodaan päiväksi näytille. Äänieristetyn pleksilasin takana ne kesysti telmivät kahden kouluttajan kanssa, ja ihmiset pällistelevät reunoilla epäuskossa. Taustaääni hehkuttaa: viikon päivinä et näe samoja leijonia, koko homma maksaa vuodessa yhdeksän miljoonaa dollaria ja vauvaöljytyt leijonat elävät melkein kymmenen vuotta pidempään kuin luonnossa. Siis leijonat elävät kasinolla paremmin kuin luonnossa. No niinpä tietenkin.
Amerikkalaiset tuntuvat rakastavan pinnallisuutta ja keinotekoisuutta. Sen näkee katselemalla esimerkiksi vastaantulevia naisia: silikonirintojen määrä on yksinkertaisesti aivan tolkutonta. Kaduilla on myös jos jonkinlaista kulkijaa. Vastaan tulee pienen kävelyn aikana ainakin Darth Vader, Iron Man, Toy Storyn Woody, Family Guy ja Avatarin Na’vi-tyyppejä. Kaikki haluavat valokuviin ja tietenkin rahaa. Poikkesin pikaisesti oikein kunnon kolikkopelihallissa, jossa laitteita on pilvin pimein. On jotenkin ilahduttavaa, että nurkassa on yksinäinen business-mies hakkaamassa Street Fighter Alpha 3:sta. Aivan loistava peli muuten.
Kun kaupunkia katselee päivänvalossa, se näyttää auringossa haalealta kuin aivan liian pitkään valvonut juhlija. Mutta krapulaa ei Vegasissa tunneta. Kasinot ovat tupaten täynnä jo ennen puoltapäivää, musiikki jytkyttää täysillä, cocktailtarjoilijat kuljettavat juomia ja kaikki pelaavat. Ihmiset tunkevat rahojaan lukemattomiin hedelmäpeleihin, yksikätisiin tai vaikkapa ruletti-, pokeri- tai blackjackpöytiin. Heti selkään koputetaan: ei valokuvia kasinolla, sir.
Kaikkialla haistaa rahan huuman, alkoholin potkun ja paksun sikarin tunkkaisuuden. Ja sama meininki tuntuu toistuvan valtavasta kasinoista toiseen. Ei voi olla totta, mistä näitä ihmisiä oikein löytyy? On nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä. Tuntuu uskomattomalta, että kaupunki rahoitetaan uhkapelaamisella. Las Vegas on rakennettu häviön ja menetyksen päälle.
Yksityiskoneet ja matkustajajetit huutavat taukoamatta kaupungin yllä. Lentokenttä on aivan keskustan kyljessä, muutaman minuutin automatkan päässä. Uutta jengiä saapuu paikalle virtanaan. Limusiinijonot, taksit ja muskeliautot täyttävät kadut. Tämän näkee hyvin ”Eiffel-tornista”, jonne noustessa hississä nauhoite kertoo ranskalaisella aksentilla olevansa alkuperäisen tornin arkkitehti. Ylitsevuotava prameus ja mauttomuus kuvaavat Las Vegasia, mutta on kaupungissa omalaatuinen ja jännittävä viehätyksensä.
Kun lentokone nousee Las Vegasista yöllä, on näkymä omituinen. Taustalla vellova säkkipimeys sulkee kaupungin syleilyynsä, joten sen kirkkaat valot loppuvat kuin seinään. Vegas onkin yllättävän pieni kaupunki, jossa ei juuri normaalia elämää ole tarjolla. Olo on väsynyt, koska olen juossut ympäri kaupunkia, jotta näkisin mahdollisimman paljon sen tarjonnasta lyhyessä ajassa. Ehkä siksi nukuinkin lähes koko lennon takaisin.
Kotona tai matkalla en ole potenut jetlagia. Se ei tunnu koskaan haittaavan minua. Nyt viikonloppuna täytyy palata vielä satumaisen Las Vegasin tunnelmiin katsomalla varmaan miljoonatta kertaa Martin Scorsesen mestarillinen rikosleffa Casino.