Minua ärsyttää hyvin suuresti kalkkikset, jotka toistelevat: "Minun nuoruudessani oli vaikeampaa".
Kaikki on aina ennen ollut hankalampaa. Armeija, tiedonvälitys, elannon hankinta ja videopelit. Elämän kuuluukin muuttua helpommaksi teknologian kehittymisen myötä. Meidän vanhemmat pitävät meitä pullamössösukupolvena, mutta heidän vanhempansa pitävät heitä. Rimpsu jatkuu aikojen alkuun asti.
Vaikka niin paljon vihaankin sitä, miten parhaat päivänsä jo tuhlanneet vanhukset nostavat itseään nuoremman sukupolven yläpuolelle, minun on silti pakko liittyä tähän porukkaan nyt. Kai se sitten oli vääjäämätöntä.
Pelit, voi miten helppoja ne nykyisin ovat
Minä aloitin pelaamisen NESin valtakaudella, kuten moni ikäiseni kaveri. Tuohon aikaan ei ollut olemassa helppoja pelejä. Useissa peleissä pelaaja sai määrätyn määrän elämiä ja jos ei homma niiden avulla hoitunut, usein koko peli alkoi alusta.
Läpäisin kymmeniä NES-pelejä aikoinaan. Mukana oli myös todella vaikeita pelejä. NESillä jo normaalitkin pelit kusivat pelaajansa silmään ihan joka välissä, yrittäen viedä kaikki ihmisyyden rippeet ohjainta pitelevästä kiroilijasta. NESillä pelatessa ärsytti aina se, ettei sanavarastosta löydy tarpeeksi pahoja kirosanoja.
NES-nuorena Super Mario Bros -sarja on minulle hyvin tärkeä. Olin hyvin innoissani, kun näin miten 3DS:n Super Mario 3D Land ottaa vaikutteita SMB3:sta, joka on siis Mario-peleistä paras minun kirjoissani..
Läpäisin 3D Landin ja nautin lähes jokaisesta hetkestä. Jotain kuitenkin puuttui.
Läpijuoksu, ei tasoloikka
Super Mario -pelit ovat aina sopineet kaikille, nuorimmille ja vanhuksille. NESillä ne edustivat pelisuunnittelun kärkeä. Peli ei kusettanut pelaajaansa, vaan oli reilun haastava. Esimerkiksi Super Mario Bros. 3:n viimeisissä kentissä joutuu ihan oikeasti taistelemaan oman henkensä puolesta. Eikä sekään yleensä riitä, vaan Game Over vilkkuu vääjäämättä ruudulla. Myös ensimmäinen Super Mario Bros on loppupuolella melko haastava.
Super Mario 3D Landissä lisäreitä kertyy huikaisevaa tahtia eikä niitä menetä koskaan. Yhdessäkään kentässä ei kuole yli kolmea kertaa putkeen. Peli ei haasta pelaajaansa eikä näin ruoki sielua tai kartuta sanavarastoa, kuten Mario-pelien kuuluisi.
NES-aikakaudella ei pelätty kiduttaa lapsia. Jokaisen pelin läpäisy vaati useita yrityksiä. Mitään ei pelattu läpi tuosta vaan. Super Mario 3D Landin taas pelaa läpi, vaikkei oikeasti edes yrittäisi. Edes viimeiset kentät eivät tarjoa tippaakaan haastetta, jotta varmasti kukaan ei pahoittaisi mieltään.
Enkä edes pyydä mitään mahdottomia kenttiä, vaan reilun haastavan Mario-pelin, joka viihdyttää, mutta saa myös pelaajansa venymään, edes vähän.
Kommentit
en nyt menis vannomaa. silius nesillä on yksi mahdoton peli missä en ikinä päässyt 2 leveliä pitemmälle. nykyään voi muokata asetuksia peleissä että on helppo, normaali, vaikea ja tosi vaikea tai jotain vastaavaa. näin ainakin on ammuntapeleissä. vaikein vaikeustaso on ihan hirveän vaikea. kun taas muut loput ovat helppoja. se on vaan itsensä oma vika jos haluaa pelata helpolla vaikeusasteella.
Tai sitten Mario pelit on nykyään suunnattu yhä nuoremmille pelaajille. Jolloin pelissä ei tarvitsee pohtia miten selviän tuosta checkpointeja on paljon enemmän jne
Olen täysin samaa mieltä eemelin kanssa. Uusia marioja pelattaessa herää vain kysymys missä haaste? Nesin super mario bro. 3:sta pelatessa taas lenteli kirosanat ja kapulat (onneksi ne ovat vankkaa tekoa ja tv:kin oli kuvaputki niin mitään ei koskaan hajonnut) kun puolessa välissä peliä lävähti ruutuun "game over" ja joutui aloittaa koko pelin alusta. No mutta onneksi ei tarvitse pelata niitä "uusia" marioja kun on tuo NES.
Miten joku voi saada Super Mario 3:ssa "Game Over" -tekstin ruutuun?! Lisäreitä tulee koko ajan ja ensimmäisen maailman lopussa niitä on vähintään 50 ja yleensä enemmän.
Onhan se totta, että tietyiltä osin pelejä on helpotettu huomattavasti, erityisesti välitallennusten osalta. Välitallennukset nyt tosin eivät ainakaan minusta välttämättä ole kovin paha juttu, kun ottaa huomioon että NESsin aikoihin suurin osa peleistä oli tarkoitettu parin tunnin kertaistumalla pelattaviksi, toisin kuin nykyään. Yli kymmenen tunnin pelejä on vähän ikävä pelata yhdellä kertaa läpi...
Taidollisen haasteen suhteen pitäisi kuitenkin ottaa huomioon, että se mikä joskus penskana saattoi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, ei välttämättä ole sitä enää parinkymmenen vuoden pelikokemuksen jälkeen. Kannattaa muistaa, että NESsin aikoihin videopelaaminen oli kuitenkin vielä aikalailla uusi juttu, eikä kovin monella ollut vielä kummoistakaan kokemusta pelaamisesta (muuta kuin korkeintaan elektroniikkapeleillä).
Kyllä minustakin aikoinaan NESsin Supermariot tuntuivat vaikeilta, mutta ei niissä nykyään enää sen kummempia ongelmia ole. Selkäytimestä vedettyä läpijuoksua ne vanhatkin pelit jo ovat. Ja kun pelimekaniikka näissä uusissakin Marioissa on pitkälti samaa kaavaa kuin ennenkin, niin kyllähän se kokemus väkisinkin auttaa näihin uusiinkin peleihin. Ekaa kertaa videopeliä pelaava penska ei välttämättä juoksisi näitä uusiakaan pelejä ihan tuosta vaan läpi.
Sitten on tietysti asia erikseen nämä ihan oikeasti sadistiset pelit tyyliin NESsin Ghosts'n Goblins, joita ei kyllä olisi ikinä pitänyt pelattavaksi asti edes päästää... Mutta näissäkin usein se vaikeus tulee nimenomaan siitä elämien vähyydestä, kun kyllähän nyt loputtomilla elämillä kentän kuin kentän opettelee ulkoa. Kyllähän nykyäänkin vaikeita pelejä tuolla tavalla saataisiin aikaan. Miettikäähän minkälaista olisi pelata vaikkapa Super Meat Boy :ta old school -tyyliin kolme elämää ja alkuun... :)
olet kehittynyt pelaamisessa, joten pelit tuntuvat helpommilta
Itse en vanhoja aikoija kaipaile vaan toivotan nykyisen "pullamössöpelaamisen" avosylin vastaan, mutta viime aikoina on alkanut hirvittää sillä haastavien pelien määrä on niitten menestyksen myötä ollut lisääntymään päin. Peli saa olla kuinka loistava tahansa, mutta jos vaikeustaso ylittää kipukynnyksen se jää pelaamatta, kuten itseltäni jäi kesken Ocarina of Time. Itse olen tosin sitä osastoa joka ei saa tippaakaan kicksejä vaikean kohdan selvittämisestä vaan pelejä on jäänyt rutosti kesken vaikean kohdan selvittämisen jälkeenkin. Toisilla ei riitä kärsivällisyys ja toisilla ei riitä taidot, minulla ei kumpikaan,
Jännä juttu sinänsä että penskana minulla ei ollut vaikeuksia pelata Marioita läpi, mutta nykyään minulla on tullut vastaan useita pelejä jotka lennättävät ohjaimen kirosanojen saattelemana seinään.
Ei mistään pelitaitojen parantumisesta kiinni ole. Pelaan retropelejä aktiivisesti edelleen, joten mihinkään omien muisteluideni varaan en pohjaa väitteitäni.
Kaikissa peleissä ei helppous haittaa. Joskus peliin sopii, että se soljuu eteenpäin jatkuvana virtana. Tasoloikkaan kaipaisi kuitenkin haastetta, edes pikkuisen.
Pelipoika - Super Mario 3D Land arvostelu.
Vanhojen pelien vaikeus on tuonut niihin enemmän pelaamisarvoa kun ne pitää aloittaa alusta uudelleen ja uudelleen jos haluaa pelin läpäistä. Silloin ei ollut niin paljon valinnan varaa ja pelien vaikeus taso oli yleisesti korkeammalla, joten oli vain pakko yrittää läpäistä peli vaikka se olisi kuinka helvetillinen tahansa. Sitten on kuitenkin niitä pelejä joiden vaikeus on vain niin epäreilu, kuten edellä mainittu Ghosts'n Goblins tai Battletoads, että ne vaan jää kesken vaikka kuinka yrittää.
Nykyään pelit taas on pidempiä ja helpompia, mutta niitä ei välttämättä tule pelattua uudelleen ellei siitä saa jotain saavutusta tai ellei kyseessä ole vain niin kova peli että se on pakko pelata uudelleen. Ainakaan itse en aloita niin helposti pelaamaan uudestaan jotain 10-20 tunnin peliä kun voisin pelata siinä ajassa läpi noin viisi vanhempaa peliä.
Mutta onhan vieläkin olemassa näitä helvetillisiä pelejä, kuten Devil May Cryt ja Ninja Gaidenit, puhumattakaan japanilaisista shootereista, mutta ne onkin alunperin tehty pelihalleihin tekemään viemään pelaajiensa rahat.