Minua ärsyttää hyvin suuresti kalkkikset, jotka toistelevat: "Minun nuoruudessani oli vaikeampaa".
Kaikki on aina ennen ollut hankalampaa. Armeija, tiedonvälitys, elannon hankinta ja videopelit. Elämän kuuluukin muuttua helpommaksi teknologian kehittymisen myötä. Meidän vanhemmat pitävät meitä pullamössösukupolvena, mutta heidän vanhempansa pitävät heitä. Rimpsu jatkuu aikojen alkuun asti.
Vaikka niin paljon vihaankin sitä, miten parhaat päivänsä jo tuhlanneet vanhukset nostavat itseään nuoremman sukupolven yläpuolelle, minun on silti pakko liittyä tähän porukkaan nyt. Kai se sitten oli vääjäämätöntä.
Pelit, voi miten helppoja ne nykyisin ovat
Minä aloitin pelaamisen NESin valtakaudella, kuten moni ikäiseni kaveri. Tuohon aikaan ei ollut olemassa helppoja pelejä. Useissa peleissä pelaaja sai määrätyn määrän elämiä ja jos ei homma niiden avulla hoitunut, usein koko peli alkoi alusta.
Läpäisin kymmeniä NES-pelejä aikoinaan. Mukana oli myös todella vaikeita pelejä. NESillä jo normaalitkin pelit kusivat pelaajansa silmään ihan joka välissä, yrittäen viedä kaikki ihmisyyden rippeet ohjainta pitelevästä kiroilijasta. NESillä pelatessa ärsytti aina se, ettei sanavarastosta löydy tarpeeksi pahoja kirosanoja.
NES-nuorena Super Mario Bros -sarja on minulle hyvin tärkeä. Olin hyvin innoissani, kun näin miten 3DS:n Super Mario 3D Land ottaa vaikutteita SMB3:sta, joka on siis Mario-peleistä paras minun kirjoissani..
Läpäisin 3D Landin ja nautin lähes jokaisesta hetkestä. Jotain kuitenkin puuttui.
Läpijuoksu, ei tasoloikka
Super Mario -pelit ovat aina sopineet kaikille, nuorimmille ja vanhuksille. NESillä ne edustivat pelisuunnittelun kärkeä. Peli ei kusettanut pelaajaansa, vaan oli reilun haastava. Esimerkiksi Super Mario Bros. 3:n viimeisissä kentissä joutuu ihan oikeasti taistelemaan oman henkensä puolesta. Eikä sekään yleensä riitä, vaan Game Over vilkkuu vääjäämättä ruudulla. Myös ensimmäinen Super Mario Bros on loppupuolella melko haastava.
Super Mario 3D Landissä lisäreitä kertyy huikaisevaa tahtia eikä niitä menetä koskaan. Yhdessäkään kentässä ei kuole yli kolmea kertaa putkeen. Peli ei haasta pelaajaansa eikä näin ruoki sielua tai kartuta sanavarastoa, kuten Mario-pelien kuuluisi.
NES-aikakaudella ei pelätty kiduttaa lapsia. Jokaisen pelin läpäisy vaati useita yrityksiä. Mitään ei pelattu läpi tuosta vaan. Super Mario 3D Landin taas pelaa läpi, vaikkei oikeasti edes yrittäisi. Edes viimeiset kentät eivät tarjoa tippaakaan haastetta, jotta varmasti kukaan ei pahoittaisi mieltään.
Enkä edes pyydä mitään mahdottomia kenttiä, vaan reilun haastavan Mario-pelin, joka viihdyttää, mutta saa myös pelaajansa venymään, edes vähän.
Kommentit
Se on aivan totta että tasohyppelyt nykyisin ovat erittäin helppoja. Muissa vaikeustasoa taas voi nostaa paljon.
Yllättävää, muissa arvosteluissa on mielestäni painotettu, että viimeisissä tasoissa vaikeusaste on oikeasti melko korkealla. Voisin väittää, että Eemeli on elämässään tallonut sellaisen määrän Goombia, että taidot ovat harjaantuneet. Harjoitushan tekee mestarin. Toki on sekin ymmärrettävää, että ei mitään masokistiloikkia enää nykyyään julkaista.
Omasta mielestäni Super Mario Galaxy 2:ssa oli löydetty mainio keskitie vaikeustasossa. Useat tasot olivat helppoja, mutta loppupäässää tämä muuttui aivan kokonaan. Puhmattakaan jos halusit kerätä kaikki tähdet, ei todellakaan helppo homma.
Arvostelua odotan mielenkiinnolla, saa nähdä annetaanko kuinka paljon raippaa....
Muistetaanpa myös se että ennen tasoloikat olivat 2D:nä, mutta nykyään kaikki ovat 3D:nä. Siirtyminen kolmiulotteiseksi toi omat hankaluutensa, kuten etäisyyksien hahmottamisen, joka vanhoissa kaksiuloitteisissa oli helppoa, joten vaikeustason alentamiselle oli tarvetta.
Vanhaan hyvään/pahaan aikaan se vaikeus oli yleensä pelin keinotekoista pidentämistä hyvin pitkälti. Jos pelissä on 5 tasoa, niin jumankauta niidenhän pitää olla vaikeimmat 5 tasoa videopelien historiassa. Usein se namiska sitten lipsahtikin kehittäjiltä liian kaakkoon. Kieltämättä itsekin kaipaisin Mario-peliltä edes pientä haastetta, onhan se kuitenkin nähty että hyvällä tasosuunnittelulla pelin voi tehdä nautinnolliseksi monen tasoisille pelaajille. En ainakaan itse edes lähtisi kehittämään peliä sillä oletusarvolla, että "tämän pystyy sitten jokainen läpäisemään". Ne vähän enemmän pelille omistautuneet, tai muuten vain mad skillzit omaavat saa sitten palkinnoksi sen viimeisen cutscenen ja voittajafiiliksen creditsien rullatessa, loput nauttikoot hyvästä pelattavuudesta ja vaikka itsensä ajoittaisesta ylittämisestä. Mutta olenkin vain tällainen retrojäärä, liityn siis klubiin.
Useammassa suositussa NES -pelissä tosiaan ainoa tapa läpäistä peli oli se, että joku kaveri tai kaverin kaveri tai kaverin kaverin kaveri oli omistanut Nintendo Power -lehden, josta selvisi että pelin täysin normaalilta näyttävän tiiliseinän edessä piti soittaa huilua, jotta pääsi seuraavaan "luolastoon".
Aikoinaan ilman koodeja pelaaminen oli epänormaalia. Ja jos peli ei tukenut koodeja niin sitten otettiin muistieditori kehiin ja häksättiin. Tässä viimesin Race driver GRID
nykyaika on hanurista oikeesti alotin pelaa vuonna 2004 mut silti oon pelannu vanhoilla konsoleilla jotka on aivan mahtavia pelaan tälläkin hetkellä wiillä super mario bros 3 ja sillon pääsee kirosanoja mutta kun pelaan esimerkiksi black opsia wiillä olen kuin viilipytty