Pelaaja-lehden toimitus sai tällä viikolla uutta verta kun astuin remmiin suorittamaan pyhän aikuistumisrituaalini, eli työharjoittelun. Seuraavat kolme kuukautta minulla on näppini pelissä siellä sun täällä, eli lyhyt esittäytyminen ja ensifiilisten kirjaaminen on varmasti kohdillaan.
Olin jo aiemmin tutustunut suurimpaan osaan toimituksen vaikiokalustuksesta muun muassa eri tapahtumissa ja wow-lehteen kirjoittamieni artikkelien kautta. Pelaamisesta aikuisten oikeasti innostuneeseen porukkaan olikin erittäin helppo tulla mukaan, ja töiden aloitus täällä on ollut hurjan mukavaa! Seuraavien kuukausien taistelusuunnitelma onkin sitten puskea duunia armotta ja oppia alasta ja työpaikasta kaikki mahdollinen ja mahdoton. Tiedänkin jo kuka keittää toimituksen kammottavimmat kahvit.
Olin tietysti yrittänyt valmistautua alkavaan työkauteen mahdollisimman hyvin tsemppaamalla koulussa oleellisilla kursseilla ja ostamalla lievästi sanottuna hintavan mäkkiläppärin graafista suunnittelua varten. Vannoutuneena windowskäyttäjänä sydäntä kyllä särki armotta avata tuotepaketti, joka onnitteli ostajaa lämpimästi: ”Congratulations for choosing MacBook Air”. Sitäpaitsi, kuka ******* keksi laittaa omppunappulan eri paikkaan windowsin vastaavan control-nappulan kanssa? Vai oliko omppu mahdollisesti ennen control-näppäintä, pohdin ma. Rankkaa on siis ollut…
Vaikka koen olevani pesunkestävä nörtti, pelihistoriani kyllä kalpenee armottomasti toimistolla työskentelevien pelaamisen titaanien rinnalla. Aloittelin urani noin 11-vuotiaana (1999) pc:n arcadepeleillä ja C&C skirmish-kampanjoilla. Etenkin Tiberian Sun:ia tuli hakattua monen vuoden ajan, ja käytännössä pelasin samoja pelejä mitä pikkuveljenikin pelasi. Nintendoa meillä ei koskaan ollut, mutta Sega Mega Drive kylläkin. Sonic onkin minulle se klassinen wanha nostalgiahahmo Marion sijaan. Pelasin myös PlayStationilla melko paljon, lähinnä Final Fantasyjä ja tasohyppelyitä.
Yläasteen lopulla pelaaminen jäi tanssi- ja karateharrastusten vuoksi, mutta lukiossa jatkoin pelaamista, tällä kertaa tanssipelien merkeissä (DDR, ITG). Olin juuri edennyt Suomen Tanssipelaajat ry:n puheenjohtajaksi, kun ostin World of Warcraft: The Burning Crusaden vuonna 2007. Tanssipelit jäivät siihen, ja Warcraftin maailma imaisi mukaansa täysin. Pelaan siis DREAM Paragon -killassa shadow priestiä jo kolmatta vuotta, eli sille tielle on jämähdetty. Toimistolla vietettyjen kolmen päivän aikana uinuneet konsolihimoni ovat kuitenkin taas nostaneet päätään, eli tilanteeseen voi olla tulossa muutos. Olisikin kyllä jo aika palata pelaamisessa sivistyksen äärelle; minun tapauksessani se tarkoittaa siis joitan muuta kuin wow-selibaattia.
”Nyt tehdään töitä” -ilmeeni
Ennen työharjoittelun aloittamista jouduin taas tietysti miettimään tarkaan, miten Paragon, koulu ja työt sopivat yhteen. Monet ovatkin kyselleet, onko oikeasti ylipäätään mahdollista pelata high end raid killassa ja tehdä mitään muuta samaan aikaan. Olen tasapainotellut mielestäni onnistuneesti koulun ja pelaamisen kanssa koko ikäni, ja tällä hetkellä näyttää myös siltä, että valmistun ihan ajallaan. Virtuaaliseikkailut pelataan seuraavien kuukausien ajan killan kanssa säästöliekillä, ja on aika keskittyä niihin oikean elämän questeihin. Ainakin seuraavaan lisäosaan asti aikaa siis pitäisi riittää reilusti molemmille, pelaamiselle ja ”oikealle elämälle”.
Töiden aloittaminen on siis toistaiseksi ollut helppoa ja mukavaa, ja odotan innolla minkä pelin päädyn ostamaan muiden painostuksesta. Yhdessä jutussa epäonnistuin kuitenkin surkeasti: tullessani toimistolle ensimmäisen kerran maanantaina en ollut varautunut lattioiden kylmyyteen, eikä minulla ollut villasukkia tai tossuja mukana. Nohevana tyttönä ratkaisin ongelman ja laitoin lapaset jalkoihini, ja ai että oli mukava tallustella ympäriinsä. Kanssatyöntekijät eivät kuitenkaan arvostaneet innovaatiotani, ja äänestivät lapaset vain käsikäyttöön. Ehkä voisin kuitenkin aloittaa uuden muotisuuntauksen?