Fräntilä vierailee Japanissa

Jo toinen Japania käsittelevä blogi lyhyen ajan sisään! Tällä kertaa Pelaajan avustaja Jarkko Fräntilä käy Japanissa tutustumassa Pro Evolution Soccer 2011:een ja ottamassa tuntumaa suureen maailmaan.

14.9.2011 23:20

Hmm. Kirjoitusvimma iski lomalta palattua, ja päätinpä minäkin kirjoittaa muutaman sanan Pelaajan sivuille. Matka vei taannoin Tokioon, ja vaikka kyseessä työmatka olikin, pääsin sentään ensimmäisenä päivänä vierailemaan kaupungissa vapaasti – loppuaika menikin tiukkojen aikataulujen puitteissa tutustuen Konamin Pro Evolution Soccer 2011:een pelinkehittäjien seurassa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pelaajan edustaja pääsi Konamin PES-pelistudion uumeniin. Juttu ilmestyy heinäkuun Pelaaja-lehdessä, mutta ohessa muutamia huomiokuvia kaupungista.

Tokio by night

Jokainen, joka on joskus käynyt Japanissa ja etenkin Tokiossa, muistaa mainita puku päällään metrolinjalta toiseen juoksevat toimistoduunarit. On hämmentävää nähdä, kuinka työorientoitunut kulttuuri Japani on. Hotellilta päästyäni pieni viima iskee luihin ja ytimiin, ja päätän laittaa pikkutakin päälleni. En tiedä, onko se virhe vai ei, mutta sulaudun ainakin joukkoon astellessani metroon. En erotu paikallisväestöstä millään tavalla vaatetuksellisesti: kaikki, siis aivan kaikki miehet ympärilläni, kiirehtivät toimistoiltaan joko uusiin tapaamisiin tai koteihinsa puvut päällään.

Tokion metroa muuten hehkutetaan yhtenä maailman hankalimpana käyttää, mutta totuus on aivan toinen. Itse olen syntyperäisenä helsinkiläisenä eksynyt pyöräillessäni Eerikinkadulta Pasilaan (ne, jotka Helsinkiä tuntevat, tietävät tämän olevan jo melkoinen saavutus…), vaan suunnistus Tokion metrossa sujuu kuin tanssi, kun tajuaa vain seurata metrolinjojen värikoodeja.

Erikoishuomio on annettava katujen puhtaudelle. Missään ei näy purukuminjämiä, tupakantumppeja tai muita roskia. Myöskään tageja ei näkynyt missään. Eräällä sivukadulla tosin tuli vastaan todella, todella tyylikäs graffiti. Liekö sitten luvalla tehty vai ei – luultavasti luvalla, koska sen verran tyylitellysti kuva oli tehty. Tällaisia näkisi Suomessakin mielellään, ellei kaupunkien päättäjillä olisi niin ahdasmieliset katsantokannat katutaiteeseen.

katutaidetta

Päätän vierailla Harajukussa, joka on tunnettu Tokion anime- ja mangafanien keskuksena. Ummikkona päätän lähteä kävelemään mäkeä alas, ja Guccin, Versacen sun muiden huippubrändien logot iskevät silmilleni. Tunnin verran ympäriinsä palloiltuani tajuan lähteneeni väärään suuntaan – kohti ostoskeskittymää, enkä hedonististen animefanien näyttämöä. Ainoat erikoisemmin pukeutuneet ihmiset matkan varrella ovat kaksi saksalaistyttöä, jotka ovat pukeutuneet ties miksi lolitoiksi. Paikalliset napsivat heistä kuvia salaa, ja jotkut osoittelevat heitä sormilla. Huvittavaa!

Kävelen pinkkiä suorastaan säteilevän krääsäkaupan ohi, vaan en uskalla mennä sisään. Piipitys on helvetillinen, ja Hello Kittyt sun muut perijapanilaiset krääsät suorastaan pursuavat kadun puolelle. Mieli tekisi käväistä (ihan vaan ”läpällä”, totta kai…), vaan koska kauppa on täynnä alle teini-ikäisiä paikallisia tyttöjä, niin päätän säästää viimeisetkin miehisyyteni rippeet.

Alueelta löytyy aivan mahtava vaatekauppa Metal Gear Solid, jossa myydään t-paitoja aina Star Warsista animepaitoihin, mangafanituotteista Metal Gear Solid (yllätys!) -paitoihin. Päätän kuitenkin olla tuhlaamatta rahaa ja säästellä vähäiset käteiseni tuliaisiin – Totoro-avaimenperään, törkeän siistiin peltilaatikkoon pakattuun suklaaseen ja pieneen kangaskassiin. Vierailen myös ainoastaan futiskamaa myyvässä liikkeessä, mutta valitettavasti en onnistu bongaamaan Litmasen pelipaitaa mistään. Pyh!

Metal Gear -kauppa

Tokiossa saa polttaa tupakkaa ainoastaan tarkkaan rajatuilla tupakka-alueilla. Pysähdyn sellaiselle aivan Harajukun metroaseman viereen ja huomaan kymmenen metrin päässä miehen, joka selvästikin on jonkinlainen katutaiteilija. Vaatetuksestani huolimatta länsimaalaisen tunnistaa ihmisjoukosta helposti ja mies tulee luokseni tiedustellen, mistä olen kotoisin. Kun vastaan Suomesta, mies hymyilee.

tupakkakoppi

”I have many friends in Finland! Kiitos, ole hyvä, moi moi heippa!” hän huudahtaa iloisesti. Hän näyttää minulle maalauksiaan, jotka ovat kieltämättä ihan kivan näköisiä, vaan kieltäydyn silti kunniasta ostaa niitä. Hän toivottavaa minulle loistavaa päivänjatkoa ja on todella ystävällinen – kuten kaikki ihmiset Japanissa. Kunpa vastaavanlaisen aurinkoisuuden saisi tartutettua myös suomalaisiin.

kahvila

Sade alkaa rummuttaa katuja, mutta päätän olla välittämättä siitä ja kävelen pitkin Harajukun ostoskatua. Suuntaan pienelle sivukadulle, mikä osoittautuu loistavaksi valinnaksi: rakennukset kadulla ovat todella kauniita, ja napsin kuvia kuin pahainenkin turisti. Osa taloista näyttää näteiltä kuin piparkakkutalot, ja eräs rakennus tuo mieleen Studio Ghiblin Kissojen Valtakunta -elokuvan päähenkilön asuinrakennuksen.

kissojen valtakunta

Valokuvien ottaminen on muuten aina ollut minulle hankalaa. Olen vieraassa maassa, mutta silti tunnen oloni jotenkin noloksi, kun napsin valokuvia erilaisista rakennuksista. Ihan kuin se Japanilaisia täällä Suomessa muka häiritsisi! Päätän kuitenkin heittää coolin asenteen ikkunasta ulos, ja napsin kuvia antaumuksella. Suosikkirakennuksekseni nousee leluliike, jonka mainosplakaatti on vähintään hämmentävä…

lelukauppa

Sade alkaa kastella aivan kunnolla, ja hipsin takaisin metroon. Metroasemalla vilkaisen alueen karttaa, ja tajuan lähteneeni väärään suuntaan. Eniten minua harmittaa se, etten päässyt todistamaan fiftarityyliin pukeutuneiden paikallisten rockabillytanssijoiden kokoontumista, jonka on sanottu olevan rokkifaneille todella mieleen jäävä kokemus. Pohdin vielä hetken, lähteäkö Yoyogi-puistoon vilkaisemaan, josko he pyörisivät siellä, mutta tajuan, että se olisi luultavasti hutireissu: vettä alkaa tulla kuin saavista, ja on tiistai. Puiston rokkareidenkin on levättävä, ja torttutukka menisi sateella huonoksi.

Seuraavana iltana käymme syömässä suuremmalla porukalla Gonbachi-nimisessä ravintolassa, jossa kuvattiin Kill Billin kuuluisa taistelukohtaus, jossa Uma Thurman pistää poikki ja pinoon noin 200 samuraimiekoin varustettua pahista. Valitettavasti meidät ohjataan yläkertaan, ja taistelutantereena toiminut suursali jää alakertaan. Loosit ovat pieniä, mutta kodikkaita.

Ravintola

Yläkerrassa syömme sushia, ja brittiläiset näyttävät jälleen kerran sivistyneisyytensä. Eräs brittitoimittaja maistaa sushipalasta ja sylkee sen sitten suustaan suurin elkein. ”I’d kill for a kebab right now instead of this shitty sushi thingy”, hän mutisee. Just.

Sushi

Muuten paikka tuottaa pettymyksen siinä mielessä, että se on täynnä turisteja. Tuttujen mukaan Japanissa pitäisi vierailla ehdottomasti niin, että mukana on paikallinen, muuten jää paljosta paitsi. Samahan se on Suomessakin ollessa: kun on esimerkiksi asunut Helsingissä kauemmin, oppii löytämään ne parhaimmat paikat ydinkeskustan ympäristöstä.

Erikoissuosikikseni nousi pieni kuppi, jossa oli hyytelöitynyttä kanamunaa, mätiä sekä rapuja. Maku oli uskomaton. Myös paikallinen tofu on herkullista, mitä brittijässikkä ei tajua: miekkonen valittaa sen olevan mautonta, mutta niinhän tuo tuppaa olemaan: sen takia pöydässä on soijaa sun muita mausteita, jotta tofun saa maustaa oman makunsa mukaan…

Sushi 2

Siinäpä oikeastaan vapaa-aika reissulla, muuten mennään päänä jalkana duunihommasta toiseen. Sen verran kaupunki kuitenkin vaikuttaa, että alan heti pohtia uutta reissua. Majoituskin näyttää olevan halpaa, kun selailee läpi matkalta käteen jäänyttä kaupunkiesitettä: hostelli näyttää kustantavan alle kolme kymppiä yö…

Lisää luettavaa