Osa 1.
Tiedän, edellisestä blogistani on kulunut valtavasti aikaa.
Olen kirjoittanut viime huhtikuusta alkaen blogia, joka on venynyt käsittelemään kevättä ja kesää, mutten ole yksinkertaisesti saanut paisuvaa blogia valmiiksi. Siinä käsittelen LittleBigPlanetia, Wipeout HD:tä, Call of Duty: World at Waria ja monia muita pelejä.
Kesällä olin pitkästä aikaa pari viikkoa lomalla ja olin sen tarpeessa. Akkujen lataaminen alkaa olla joka vuosi entistä hitaampaa. Olen vieläkin loman tarpeessa.
Kirjoitinkin siitä vuoden alussa, kuinka panostan tänä vuonna enemmän elämän laatuun kuin jatkuvaan työntekoon, joka tosin on minulle paljon luontaisempi olotila kuin lomailu tai sosiaalinen elämä työn ulkopuolella. Jos en pariin päivään tee jotakin työhön liittyvää, tunnen itseni lähes hyödyttömäksi.
Etenkin blogissani on näkynyt se, että en ole sylkenyt tekstiä entiseen malliin. Se on kuitenkin mielestäni näkynyt parempana Pelaaja-lehtenä ja myöskin Pelaajan podcastina.
Mielestäni touko-, kesä- ja heinäkuun lehtemme ovat olleet tosi hyviä, mutta syksyn päästessä vauhtiin ja joulun lähestyessä, näkyy tämä lisääntyvänä sisältönä lehdessä.
Oli miten oli, olemme kehittelemässä blogia, eikä sitä ole missään nimessä unohdettu. Ei hätää. Laatuhan korvaa meillä aina määrän.
Kirjoja
Päätin alkaa lukea tänä vuonna enemmän ja olenkin ostanut Amazonista roppakaupalla kirjoja. Pyykkösen Janne tulee melkeinpä joka päivä töihin uusi kirja kädessään. Olen otettu Jannen huikeasta lukutahdista. Vielä kun Kurkijärven Lassi oli meillä töissä ja asui Tampereella, kävin pari kertaa hänen luonaan ja olin äärimmäisen otettu siitä kirjamäärästä, mitä hänellä oli hyllyssään. Ei pelkästään hömppää kuin minulla tähän asti, vaan kaikenlaisia elämänkertoja, oppaita ja politiikkaa. Lassi on aina iskenyt minuun älykkyydellään ja tietämyksellään, ja koska tunnen itseni melko tyhmäksi, olen nyt alkanut lukea enemmän ja toivottavasti sitä kautta myös kehitän itseäni.
Innostuin taas kesällä skeittaamaan ja ostin uuden kokonaisen dekkisetin. Ostin myös useita skeittikirjoja kuten Stalefishin, joka käy läpi skeittaamisen historiaa legendaaristen skeittaajien kuten Rodney Mullenin, Tony Hawkin, Lance Mountainin ja Tommy Guerreron tarinoilla. Yksi siisteimmistä hankkimistani kirjoista oli dekkien grafiikkaa käsitellyt massiivinen opus nimeltä Disposable: A History of Skateboard Art.
Etenkin nuorempana dekkien grafiikat olivat monen kinastelun ja keskustelun aiheena. Kirjan on kirjoittanut Sean Cliver, joka työsti grafiikkaa esimerkiksi Powell & Peraltalle ja sittemmin Blindille. Monet skeittigraafikot puhuvat kokemuksistaan kirjassa, ja mukana on paljon viihdyttäviä anekdootteja.
Kirjan sivuilla esitellään useita satoja dekkejä. Erittäin siistiä. Nyt toivon, että olisin säilyttänyt vanhan Natas Kaupas Blacktop Mini-, Lance Mountain- ja Steve Saiz -dekkini! Niillä olisi jopa jonkin verran arvoa.
Luin myös Rodney Mullenin elämäkerran. Näin pikkupoikana Rodneyn demon Helsingin City Sokoksessa ja vasta nyt sain tietää, miten ahdistunut kaveri Mullen onkaan. Hän tykkää skeitata jengille demoja, mutta fanien käsitteleminen oli pitkään sulkeutuneelle kaverille todella vaikeata ja ahdistavaa. Mullenilla ei juuri ollut kavereita ja hänellä oli äärimmäisen vaikea suhde dominoivaan ja raivonpuuskia saavaan isäänsä. Tähän pystyin samaistumaan hyvinkin paljon, ja se teki kirjan lukemisesta välillä kummallisen vaikeata.
Mullen on erikoinen tapaus. Hän esimerkiksi skeittaa aina yksin ja yleensä yöllä. Hän pystyy keskittymään treenaamiseen uskomattomalla tahdonvoimalla. Se näkyykin hänen uskomattomissa suorituksissaan.
Luin myös kirjoja Vietnamin sodasta, joka on aina kiehtonut minua makaaberilla tavalla. En missään nimessä pidä sodasta tai ole siitä erityisesti muuten kiinnostunut. Pidän sota-/tankki-/sota-historia-intoilijoita aika omituisina. Olen kuitenkin aina pitänyt etenkin Vietnamissa sotineita nuoria amerikkalaisia eräänlaisina sankareina heidän kokemuksiensa takia, vaikka olen eri mieltä siitä, pitikö Yhdysvaltojen lähteä sotkemaan asioita Vietnamiin. On vain uskomatonta kuvitella, millaista on päätyä 18-vuotiaana, kaikesta tietämättömänä perusjenkkinä, viidakon uumeniin tapettavaksi.
Olen myöskin lukenut Applen Steve Jobsin elämäkertoja. Virallisia sellaisia ei ole, mutta ne muutamat, jotka luin kuten Leander Kahneyn Inside Steve’s Brain, olivat mielenkiintoisia. Jobs on melkoisen vaikean ihmisen maineessa, mutta sellaisia menestyvät, muita inspiroivat ihmiset yleensä ovat. He ovat vaikeita. Luovuus tulee aina pimeällä puolella varustettuna.
Mähän olen jopa nauttinut elämästä pitkän aikaan!
Olen katsonut myös paljon tv-sarjoja ja leffoja. Aloin katsoa Huttusen suosituksesta David Duchovnyn Californication-sarjaa. Duchovny esittää kirjailijaa, jonka edellisestä kirjasta on kulunut jo vuosia, ja miehellä on melkoinen writers block. Lakoninen Duchovny sopii rooliin loistavasti. Sarjassa on kiva nähdä tuttuja paikkoja Los Angelesista. Sarjan ensimmäiset jaksot tuntuvat pyörivän melko lailla Santa Monican alueella, joka on minulle hyvin tuttua. Eniten sarjassa hämmentää ja tavallaan ärsyttää se, että Duchovnyn hahmo saa joka jaksossa naisia kuin tarjottimella.
Pelaaja podcast
Saatiinhan se viimeinkin tehtyä. Yksi melko yksinkertainen syy siihen, miksemme ole aiemmin tehneet podcastia on se, ettei meillä ollut toimituksessa tarpeeksi ihmisiä. Parin stressaantuneen toimittajan läpät eivät pitkälle kanna, mutta nyt meitä on päivästä riippuen toimistolla minä, Janne, Miika, Eemeli ja Juha. Joten saamme keskusteluakin aikaan. Yksi haaste on tietenkin se, että ehdimme aika harvoin pelata samoja pelejä vielä samaan aikaan, jotta voisimme käydä kiihkeitä keskusteluja tietyistä peleistä, mutta eiköhän tämäkin muutu syksyllä, kun tulee niitä pelejä, joita jokainen meistä haluaa pelata.
Hankalaa on se, että editoin podcastia itse kaiken muun touhun ohessa. Haimme tähän apua, ja pitäisi varmaankin aktivoitua ja saada Pelaajan yhteisöstä joku auttamaan podcastin miksaamisessa ja koostamisessa – mainetta ja respectiä vastaan.
Keikkakesä
Kevään ja kesän aikana on tullut oltua todella monella keikalla, ainakin omien standardieni mukaan. Kävimme katsomassa Huttusen ja Ylellä Retro-ohjelmiamme kuvanneen ja editoineen Laurin kanssa Iron Maidenia. Keikka oli täyttä rautaa, joskin jalat olivat todella jumissa jo keikan puolessa välissä ja seuraavana päivänä, kun tuli seistyä niin paljon.
Microsoft oli kestitsemässä jälleenmyyjiä Bon Jovin keikalla, johon sitten sain kinuttua heiltä lipun. Keikka oli varsin hyvä, joskin Bon Jovin ääni oli välillä hieman hakusessa keikkarasituksen takia.
Kesän päräyttävin keikka oli Ice Cuben mahtava setti Helsingin jäähallissa. Paikalla olivat lisäkseni toimituksen nuoret gangstat Eemeli ja Vinski, sekä kaverini Rapping Martinez ja Harri H-Townilta, ja muitakin tuttuja. Cube aloitti Natural Born Killaz –biisillä, joka räjäytti pankin. Fiilis oli aivan mahtava. Olen ollut monilla hip hop -keikoilla ja harvoin jengi on ollut näin messissä melkein joka biisissä. Olin kentällä ja melko lailla edessä (Vinski oli aivan edessä, respect!) ja jengi oli todella messissä. Cube veti biisit törkeän hyvin ja häntä komppasi luottomies WC, joka esitti vain yhden oman biisin. Cubella riittää hyviä biisejä, mutta ennen kaikkea hän oli hyvä rutinoitunut esiintyjä, joka osasi ottaa yleisön messiin ja vetää biisit tiukasti. Häntä ei tarvinnut odottaa kolmea tuntia lavalle ja katsella humaltunutta ja kamoissa olevaa artistia… haloo Lil Wayne!
Mitä tulee musiikkiin, niin eniten olen odottanut The Gamen LAX-albumia, joka on viivästynyt kuukausi toisensa jälkeen. Nyt albumin pitäisi ilmestyä 26. elokuuta, mutta saa nähdä. Levyltä kuulemani biisit ovat olleet koko ajan parantuvia. Monet biisit ovat aivan helvetin kovia, kuten Travis Barkerin kanssa tehty Dope Boys ja Games Pain, jossa laulaa Keyshia Cole.
Coldplayn uutta olen myös kuunnellut, mutten pidä siitä niin paljon kuin aiemmista levyistä. Tämä uusi kokeilevampi suunta ei iske, mulle kelpaa vanhakin linja. Levyn aloittava instrumentaalibiisi on tosin loistava ja Viva la Vida -biisi kyllä iskee kerta toisensa jälkeen enemmän.
Guns ’N’ Rosesin Chinese Democracya edelleen odotellessa…
Heinäkuu
Paluu menneisyyteen
Far Cry 2, Montreal
Olen Montrealissa tutustumassa Far Cry 2:een. Kaupungissa on samaan aikaan Nascar-kisat ja musiikkifestivaali. Porukkaa siis riittää. Viime Montreal-keikasta viisastuneena, otan laukkuni mukaan käsimatkatavarana, sillä vaihtoaikaa Pariisin kentällä on ruhtinaalliset 50 minuuttia. Joudun juoksemaan kentän laidasta toiseen ja saavun Montrealin lennolle hiestä märkänä, mutta ehdin koneeseen.
Ostan tällä reissulla kirjoja yli 300:lla dollarilla. Yhdysvaltain ja Kanadan kirjakaupat ovat osoitus siitä, ettei kirjoitettu sana ole kuolemassa. On lähes säälittävää käydä Akateemisessa tai Suomalaisessa Kirjakaupassa, joiden valikoima on kovin pieni. Kiitos kuitenkin Akateemiselle, jonka Helsingin liikkeen näyteikkunassa Pelaaja on usein esiintynyt, ja tästä näkyvyydestä olemme äärimmäisen kiitollisia heille.
Indio-kirjakauppa on kaksi tai ehkä jopa kolmikerroksinen ja pinta-alaltaan massiivinen. Miten näitä kirjoja edes voisi löytää nettikaupasta? Kierrän ympäri kauppaa etsien muutamaa kirjaa, mutta ostan loppujen lopuksi aivan muita kirjoja. Valikoima on aivan uskomaton. Ostan Kevin Smithin My Boring Ass Life –kirjan, jonka saan luettua puolivälissä paluulentoani Pariisiin.
Silmiini tarttui myös Warner Brothersin ja Paramountin televisiokanavista kertova uusi kirja, joka tuntuu äärimmäisen mielenkiintoiselta. Takakannessa kirjaa hehkuttavat muun muassa J. J. Abrams ja Conan O’Brien, joten ostin senkin. Se kertoo UPN:n ja WB:n televisiokanavista, jotka loppujen lopuksi yhdistyivät. UPN:n ensimmäinen sarja oli Star Trek Voyager ja WB:n helmiä olivat Dawson’s Creek ja Pelaajan toimituksen suosikki Buffy – Vampyyrintappaja.
Barack Obaman kirja jää väliin yksinkertaisesti tilanpuutteen takia. Ostan vielä muutaman Lonely Planet -oppaan. Nyt lentokoneessa muistan, että taidan omistaa Florida-oppaan ja menin ostamaan Miami/The Keys -oppaan… Jep, tsekkasin himassa, ja nyt omistan kaksi Florida-opasta. Ei näin.
RIP Stan Winston
Efektivelho Stan Winston kuoli äskettäin. Jos ette tiedä kuka mies on, niin hävetkää ja käykääpä katsomassa Wikipediasta ja lukekaa, mitä tämä mies on urallaan saanut aikaan. Ostan massiivisen ja raskaan ns. coffee table -kirjan, joka esittelee Winstonin efektipajan kädenjälkeä ja samalla sen perustaneen Winstonin uraa.
Pressireissut ovat myös pitkälti odottamista. Montreal on jo tuttu, enkä jaksa kävellä taas läpi kaupungin, joten luen huoneessani useamman tunnin, vaikka pitäisi alkaa kirjoittaa FC2-artikkelia. Parin tunnin lukemisen jälkeen menen hotellin aulaan hyödyntämään wifiä ja palaan takaisin huoneeseeni ja aloitan FC2-artikkelin kirjoitusprosessin.
Kirjoitin FC2-artikkelin loppuun vasta sunnuntaina 17. elokuuta. Se oli pitkä sunnuntai.
Games Convention 2008
Missä mennään?
Olen lentokoneessa ja vieressäni istuu Miika Huttunen, jonka kanssa olemme menossa Saksan Games Convention -messuille. E3-messut jäivät väliin, koska siellä ei kovin paljoa uutta ollut tarjolla, etenkään sellaista, mitä emme näkisi Saksan messuilla.
Kävimme uusimmassa Pelaajan podcastissa läpi sitä, mitä Saksassa on luvassa. Kaikkea ei tietenkään voida paljastaa. Lokakuun 6v.-juhlanumeroon saamme todella hienon ja mielenkiintoisen pelin esittelyyn yksinoikeudella. Siitä lisää myöhemmin.
Miika keskittyy lähinnä pc-peleihin ja minä konsoleihin. Pääsemme esimerkiksi tsekkaamaan Heavy Rainia ja Killzonen 2:n moninpeliä. Toivottavasti pääsemme myös käsiksi Wiin Dead Risingiin, mutta se on vielä tätä kirjoittaessa epävarmaa.
Saavumme Berliniin, josta lähdemme junalla Leipzigiin. Lentokentällä meitä odottaa yllätyksekseni vanha kaverini Billy, joka on esiintynyt blogin sivuilla aiemminkin. Majoitumme samaan hotelliin Leipzigissa ja Billy tulee Suomeen luokseni viikoksi Games Conventionin jälkeen. Näytetään miehelle vähän Suomi-meininkiä, kuten Silja Linen risteily…
Istumme Berliinin juna-aseman kahviloissa, sillä kaksi ensimmäistä junaa Leipzigiin ovat uskomatonta kyllä täynnä. Olin tsekannut varaustilanteen edeltävinä päivinä ja nettisaitti näytti vapaata.
Teemme töitä Berliinin supermodernin ja siistin juna-aseman uumenissa olevassa kahvilassa. Huttunen meditoi.
Junassa ilmenee ongelmia. Meillä on paikkaliput, mutta lipuissa olevia paikkoja ei junasta löydy. Joten seisomme ravintolavaunussa koko matkan. Kun kysyn lipuistamme konduktööriltä, minut sivuutetaan tylysti. Tervetuloa Saksaan.
Kahvilla ja jäätelöllä Berliinin juna-asemalla.
Tällä kertaa en ole hotellissa Autobahnin vierellä kymmenien kilometrien päässä, vaan suoraan pääjuna-aseman edessä olevassa hotellissa keskellä kaupunkia. Hotellissa näemmä asustavat PlatinumGamesin Inaba ja muu poppoo, sillä bongaamme heidät aulassa. Hotellissa on kiva yllätys.
Asumme kaikki kolme samassa huoneessa ja yksi sängyistä on iso parisänky, joten ilmoitamme saman tien respaan, ettei tällainen käy. Katsokaapa myös, millainen kylppäri huoneessa on… ikkunoita ei saa peiteltyä mitenkään. Kunnon Tommy Lee -meininkiä… hauskahan se olisi loikoilla itse sängyllä ja katsella tyttöjä suihkussa, mutta nämä eivät, valitettavasti, ole sellaiset bileet.
Törmään myös viime vuoden messuilla minulle kyydin Leipzigiin antaneen Remedyn Matiakseen, jonka kanssa juttelemme kaikkea Alan Wakesta. Ihan varmasti! Heh. Nämä Remedyn kaverit osaavat pitää suunsa supussa.
LittleBigPlanet näkyy kaikkialla Leipzigissa ja itse messuilla.
Mirror’s Edge -demo
Pelasin Mirror’s Edgen demon läpi. Melko vakuuttavaa kamaa, vaikka kaipasin kovasti ääniä, joita en saanut luureista kuuluviin. Demo loppuu jo usein nähtyyn kohtaukseen, jossa Faithilla loikataan talon katolta helikopteriin.
Ohjaus toimii mainiosti, kun alkaa muistaa, että ylempi vasen olkanappi hyppää ja alempi liukuu. Joten kun juoksen ja haluan loikata kanisterin kautta majan katolle, juoksen vain päin ja painan hyppy-/ylös-nappia, ja Faith juoksee ja loikkaa yhdessä sulavassa liikkeessä ja nappaa käsillään kiinni katonreunasta hilaten itsensä ylös.
Valkoisista ympäristöistä erottuvat oranssit, siniset ja punaiset värit, jotka ilmaisevat yleensä kulkureitin ja objekteja, joiden päältä voi esimerkiksi loikata toisen rakenteen päälle. Homma toimii mainiosti. Kuvitelkaa juoksevanne oven läpi katolle ja perässänne on vartijoita… kun astut katolle, näet värien avulla hetkessä, mistä voit kulkea. Pelissä liikutaan eteenpäin lähes koko ajan ja fiilis on varsin hyvä.
Toiminta ei kuitenkaan sijoitu pelkästään katoille. Yhdessä vaiheessa demoa olin kapeassa käytävässä, jossa piti ensin hilata itsensä laatikoiden päälle, sitten loikata kohti vastapäistä seinää, jossa on reunus josta Faith voi roikkua. Sitten kavutaan hieman oikealla ja käännetään kameraa oikeasta tikusta katsomaan yllä olevaa ilmastointiputkea, jonka päälle pitää loikata ja matka jatkuu.
Pari kertaa olin tilanteessa, jossa mustapukuiset vartijat olivat aivan lähelläni. Taistelu hoituu tällöin yhdellä napilla, jolla Faith käyttää yhtä useista liikkeistään repiäkseen aseen pois vartijan käsistä ja tainnuttaa tämän. Aseen voi noukkia, mutta ammuksia on aina vain muutama kappale. Pelin suunnittelu ajaa siihen suuntaan, ettei aseita juurikaan pidä käyttää.
Killzone 2
(Huttunen)
Pidin ensimmäisen Killzonen tyylistä ja tunnelmasta, vaikka räiskintä sitten vähän ontuikin. Samaisesta syystä en ole erityisen kiinnostuneesti seurannut jatko-osan kehitystä, mutta nyt näin sen demon liikkeessä ja täytyy todeta, että näyttipä hyvältä! Killzone 2 on uskomattoman komea peli ja jättää jopa Call of Duty 4:n varjoonsa. Myös räiskintä näytti paljon toimivammalta kuin ykkösosassa. Pitääpä testata peliä kunnolla heti kun ehtii.
(Puha)
Motherfucker! Katselin, kun pelin tuottaja Anning pelasi läpi uutta demoa, jossa oli sama kenttä kuin mitä esiteltiin E3:ssa, mutta uudempi versio. Pelin grafiikka ja fiilis ovat ihan uskomattomalla tasolla. Toimintakin näytti todella hyvältä. Viholliset reagoivat hienosti osumiin ja valaistusefektit olivat omaa luokkaansa. Meni ostoslistalle.