“Onko tämä nyt mielestäsi hyvä asia?”
Nämä olivat varakkaan enoni ensimmäiset sanat, kun hän kuuli Pelaajalta saamastani harjoittelupaikasta. Ihan käsittämättömän hyvä, minä vastasin ja yritin olla lehahtamatta vihasta punaiseksi. Purin hammasta ja sopersin latteuksia siitä, miten työ on työtä sen laadusta huolimatta.
Oikeasti olisin tahtonut kertoa, miksi juuri tämä lehti auttoi minua löytämään rakastamani ammatin. Miten en olisi uskaltanut edes yrittää ilman sen perustajista saamiani roolimalleja. Olisin halunnut löytää jo kadotetun teiniuhmani ja sanoa, etten välitä kalkkeutuneiden pankkiirien mielipiteistä. Sen sijaan keksin tekosyitä ja epäilin uratoiveitani.
Olen Pelaajassa nyt neljättä ja viimeistä viikkoani, ja harjoittelujakso on epäröinnistäni huolimatta ylittänyt huimimmatkin odotukseni. Sen lisäksi, että olen saanut juttuni lempilehteni kanteen, olen kirjoittanut tässä kuussa Pelaajalehti.comiin, Pelaa!-lehteen ja Iltalehden nettisivuille. Olin lukioaikanani parisen vuotta töissä Turun Sanomissa, mutta näiden neljän yhteinen lukijamäärä huimaa silti päätä ja puristaa rintaa.
Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen kuukauden työputki on tuntunut eräänlaiselta tulikasteelta. Työstin aukeaman erikoisartikkelia jo toisena päivänäni, eikä tekeminen ole loppunut kesken. Alempiarvoisen harjoittelijan sijasta olen kokenut olevani osa toimitusta, mikä oli positiivinen yllätys. Vaatimukset ovat tosin sen mukaiset – viime viikkoina olen joutunut haastamaan itseäni aivan uusin tavoin.
Minua kohtaan täällä osoitettu luottamus on kuitenkin kohottanut itsetuntoani roimasti. Jos ihailemani ammattilaiset sanovat, että olen tarpeeksi hyvä tekemään tätä työtä, ehkä minunkin on aika alkaa uskoa omiin kykyihini. Lukijat ovat ottaneet minut odotettua paremmin vastaan, ja saamani palaute on hymyilyttänyt vielä matkalla töistä kotiin. Työkavereideni kyynisyydestä huolimatta en jaksa uskoa, että kaikki tämä käy vanhaksi vielä pitkään aikaan.
Tulevaisuus näyttääkin tällä hetkellä mitä kirkkaimmalta, ja olen ymmärtänyt tehneeni oikean valinnan. Harjoitteluni loppuu pian, mutta työt eivät. Olin jo ensimmäisen viikkoni päätteeksi sopinut juttuja lokakuulle asti, ja toivon, että kuulette minusta vielä sen jälkeenkin.
Nähdään ensi numerossa,
Johanna Puustinen