Helmikuun pääkirjoitus: Pelatessa saa olla rehellisesti nössö / Blogit / pelaaja.fi

Helmikuun pääkirjoitus: Pelatessa saa olla rehellisesti nössö

1.02.2019 // Kirjoittanut: Miika Huttunen
21
Pelaaja-lehden päätoimittaja Miika Huttunen

Olen sitä koulukuntaa, joka pelaa lähes kaikki pelit annetulla vaikeusasteella. Vaikka vaikeita pelejä välillä pelaankin, en suuremmin saa nautintoa pelien korkeammista vaikeustasoista edes haastemielessä. Vastaavasti en myöskään ole muuttanut pelejäni helpommiksi, sillä kokisin sen kolauksena ammattiylpeydelleni. Eikö juuri minun pitäisi pelitoimittajana osata pelata niitä pelejä?

Viime aikoina olen kuitenkin joutunut muuttamaan suhtautumistani asiaan. En edelleenkään koe tarvetta nostaa vaikeustasoa, mutta olen ryhtynyt tekemään poikkeuksia helpotuksien kanssa. Kun peli on arvosteltu tai pelaan sitä vain huvikseni, saattaa iskeä tarve vain pelata peli läpi nopeasti. Esimerkkinä tästä ovat Spider-Manin lisäsisältöseikkailut, joiden loppupuolella taistelujen pituus alkoi nyppiä. Ehkä se johtuu vanhentumisesta, mutta jostain syystä olen alkanut tarkastella ajankäyttöäni hieman toisin kuin ennen.

Tiedän, että monista pelaajista Spider-Manin taistelut olivat jo perusvaikeustasolla liian helppoja. Heille lisäosien kähinät taatusti antavat enemmän tekemistä. Helpottaminen kuitenkin aiheutti kohdallani jotain muuta. Vaikka taistelut eivät enää vaatineet niin paljon pelillistä osaamista ja tuoneet sitä kautta onnistumisen tunnetta, helpompina ne muuttuivat uskollisemmaksi kuvaukseksi Hämähäkkimiehen voimista, sillä supersankarin pitäisikin kyetä pieksemään tavallisia ihmisrikollisia pikkurillillään. Nautin taisteluista siksi edelleen, mutta eri tavalla kuin aiemmin.

Kerran helpotusta hakeneena päätin kokeilla sitä myös muissa peleissä. God of War on muutoin osaltani täysin läpipelattu, mutta valkyriakuningattaren pomotaistelu on ollut taidoilleni liikaa. Osaaminen ei yksinkertaisesti riitä, eikä minulla ole enää kiinnostusta käyttää yhtään enempää aikaa osion hinkkaamiseen. Niinpä laskin vaikeustasoa, ja kuningatar kaatui helposti. En voi tietenkään kerskailla tällä saavutuksella, mutta minulle onkin tärkeämpää, että sain häirinneen asian pois päiväjärjestyksestä. Olen siis nyt itseeni tyytyväisempi. Samalla tavalla annoin periksi Pathfinder: Kingmakerissa, jonka loppupuolen jyrkästi nouseva vaikeustaso imi pelistä pois kaiken hauskuuden.

On oikeastaan hämmentävää, kuinka paljon vaikeustason laskemisen hyväksyminen on lisännyt pelaamisen nautintoa. Vaikka en sitä edes tekisi, pelkkä mahdollisuuden hyväksytty olemassaolo vähentää turhautumista jopa tarkoituksellisesti vaikeiden pelien kohdalla. Joskus kannattaa vain olla reilusti nössö, ihan oman itsensä vuoksi.

Miika Huttunen
Pelaaja-lehden päätoimittaja

Pääkirjoitus on julkaistu nyt kaupoissa olevassa helmikuun Pelaaja-lehdessä, jonka sisältöön voit tutustua täällä!

Pelaaja-lehti 197, helmikuu 2019

Kommentit

Käyttäjän mantelirapu kuva
mantelirapu

Olen samaa mieltä, että tuntikausia saman vaikean kohdan hinkkaaminen ei millään lailla lisää peli-iloa. Vaikka lopulta onnistuisikin ilman helpotuksia, tunne on enemmänkin että "no v**** viimein..!" Tästä syystä Dark Soulsit yms. eivät iske itseeni ollenkaan. Koin vain turhautumista jatkuvasta samojen kohtien hieromisesta, ja keskittymiskyky katosi äkkiä. Joka pelissä pitäisi olla mahdollisuus muuttaa vaikeusastetta kesken pelin.

Käyttäjän mecha_no_maniac kuva
mecha_no_maniac

Voihan olla, että videopelien yleistyminen harrastuksena on vähentänyt elitismiä vaikeusasteita kohtaan. Videopelit eivät ole enää vain lasten taikka pienen suljetun nörttipiirin hupia niin kuin aikoinaan. Varsinkin aikuisten pelaajien on helppo ymmärtää tuota ajan rajallisuutta, kun muu elämä ja alati kasvava backlog hengittää itse kullakin niskaan. Toki "ultravaikeiden" pelien kuten Dark Soulsien kohdalla tuo git gud-kukkoilu näyttää olevan suuri osa koko peliyhteisöä. Mutta muuten, vaikeusasteen laskemista ei yleensä pidetä jonain luuserin vaihtoehtona. Jos et pääse vaikeammalla läpi, niin et pääse. Parempi että helpotat taakkaasi, kuin jätät pelin turhautuneena kesken.

Pelasin itse Jade Empiren läpi Xboxilla joku kesä sitten. Ja siinä sitä vasta tulikin jojoiltua vaikeusasteella. Aloitin normaalilla, mutta saatuani pari liiankin tehokasta taisteluliikettä nostin vaikeusasteen pysyvästi vaikeaan taikka tosi vaikeaan. Sitten Kangin viimeisessä lentokone-sivutehtävässä paloi käpy - se oli aivan jäätävää skeidaa. Tuskailtuani ja raivottuani jonkin aikaa, päädyin lopulta nielemään ylpeyteni. Taisin joutua pudottamaan vaikeusasteen peräti helppoon saadakseni koko roskan pois päiväjärjestyksestä.

Toinen kohta, jossa jouduin palaamaan hetkeksi normaliin oli Black Whirlwindin sivutehtävään kuuluva taistelu. Toisin kuin päähenkilöllä, Whirlwindin kaikki liikkeet vaativat suoraa kontaktia viholliseen. Joten eiköhän sinulle laiteta vastaan kaksi palavaa heppademonia heti alkuun, joiden hakkaaminen pudottaa väistämättä sinunkin energiaasi. Huonossa lykyssä saat vielä chiitä palkaksesi hp:n sijaan, niin että joudutkin parantamaan itse itsesi, samalla kun seuraava vihollisaalto moukaroi sinua selkään. Ja tosiaan - Whirlwind liikkuu ja lyö kuin täi tervassa. Koitahan siinä sitten pysyä hengissä, kun porukka paukuttaa sinua ammuksilla ja hyökkää muutenkin paljon ketterämmin. Oletusvaikeusasteella hommaan alkoi tulla taas joku kohtuus. Siinä kohtaa ei edes hävettänyt vaikeusasteen rukkaaminen, sillä olin jo kurkkuani myöten täynnä Whirlwindin kankeaa ohjattavuutta, kuin myös pelin epäreiluja panoksia pelaajaa kohtaan. Joko annatte minulle kunnolla HP:ta vihollisten kukistamisesta, tai sitten ette rokota minun helojani joka helvetin iskulla vastustajaa kohtaan. Ei molempia - huonoja heloja sekä pelaajan hp:n verotusta joka osumalla..

Ratchet Deadlockedissa oli virkistävää huomata, kuinka pelattuani pelin kolmen tähden vaikeusasteella nelonen ei tuntunut siihen perään lainkaan hullummalta. Luultavasti jos alottaisin pelin nyt suoraan nelosella, se olisi liian vaikeaa ollakseen hauskaa, mutta yhden ”treenikierroksen” jälkeen neljän tähden haastavuus oli just sopivaa. Vitosella, eli kaikista vaikeimmalla asteella, se oli jo semmoista veren maku suussa pelaamista: kuolema oli armoton ja nopea, en edes uskalla arvata mikä se mun win to death- ratio lopulta olikaan. Pääsin toki eteenpäin, ihan jopa suht koht kohtuullisessa ajassa, mutta ei se enää hauskaa ollut, kun pienimmästäkin rikkeestä saattoi joutua aloittamaan koko helvetin tehtävän ihan alusta. Joten lopulta jätin homman sikseen.

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski
Lainaus

Vaikka taistelut eivät enää vaatineet niin paljon pelillistä osaamista ja tuoneet sitä kautta onnistumisen tunnetta, helpompina ne muuttuivat uskollisemmaksi kuvaukseksi Hämähäkkimiehen voimista, sillä supersankarin pitäisikin kyetä pieksemään tavallisia ihmisrikollisia pikkurillillään.

Tähän kohtaan voisin kertoa pienen näkemyseron: Omasta mielestä pelin tarkoitus on se, että pelaajana olet se hämähäkkimies. Minun itseni pitää pystyä pieksemään ne viholliset pikkurillillä, jos olen tarpeeksi hyvä. Jos taas olen täysin kädetön tohelo, niin sellainen olkoon sen minun maailmani hämähäkkimieskin. Pelaamiseen kuuluu minusta se, että voin kokea, että minä tein tuon, enkä vain katsonut vierestä kun peli käytännössä pelasi itseään. Tämä jää kokematta, jos peli ei pistä juuri lainkaan hanttiin.

Jos peli on liian helppo, niin lopussa olo on usein pettynyt. Tuntuu, että peli antoi minun huijata itseään, enkä ansainnut "voittaa". Sitten homma on toki eri, jos pelin mekaniikat ovat niin huonot, ettei sitä kiinnostaisi pelata, mutta haluaisi kuitenkin nähdä tarinan loppuun.

Spider-Man -loreen puutun vain vähän, koska en ole mikään asiantuntija, mutta käsittääkseni hahmo ei ole myöskään mikään vahingoittumaton tankki, joten jos pelaajana/hämähäkkimiehenä epäonnistut luodin väistämisessä, niin kyllähän sen kuuluukin sattua.

Käyttäjän snaketus kuva
snaketus

Easymodella pelaaminen on ok ja harrastan sitä välillä itsekin.

Mutta pelejä työkseen arvostelevat ja niistä ammatikseen kirjoittavien pitäisi kyllä tietää mistä kirjoittavat.

IGN on vaihteeksi ollut tapetilla journojensa kyvyttömyydestä pelata pelejä molempien Resident Evil 2 remaken ja Ace Combat 7 -arvostelujen kanssa. Viimeaikaiset tapahtumat koskien videopelejä ja pelitoimittajia ei kyllä anna mitenkään sellaista kuvaa, että osaisivat pelata videopelejä.

Veteraanipelaajana on hieman vaikea ottaa sellaista pelimediaa vakavasti, joka ei pääsee Cuoheadin tutoriaalia ilman suuria vaikeuksia läpi, missaa RE2:sen 2nd run moden tai antaa pelille huonon arvosanan, koska se on haastava tai haastavampi kuin keskovertopeli nykyään.

On syy miksi perinteinen pelimedia on kuolemankielissä.

Käyttäjän Juicewski kuva
Juicewski

Komppaan herra Huttusta tässä, omasta mielestäni pelatessa pitää olla mukavaa, oli se sitten sitä että vedetään iisillä ja lähinnä liutaan cut scenestä toiseen tai sitten vedetään rystyset valkoisena ohimosuoni sykkien. Omaan makuun parasta on haastava jolloin joutuu välillä hikoilemaankin, kuolee kenties muutaman kerran putkeen mutta pelaaminen pysyy mielekkäänä.

Käyttäjän Balnazzard kuva
Balnazzard

Miten muistaisin että Huttunen oli tästä aiemminkin kirjoittanut...vai oliko sittenkin Johanna blogikirjoitus? :D No oli miten oli, niin mikäli vaikeustason saa tosiaan itse valita, niin vähintään se normal taso nyt ainakin valitaan ja RTS peleissä jos tekoälystä haluaa saada minkäänlaista vastusta, niin ainakinn se toiseksi vaikein taso täytyy valita. Starcraft II:n viimeinen osa eli Legacy of the Voidia tuossa viimeksi tullut pelattua niin ei oikein tuosta Brutal-vaikeustasostakaan ole usein vastusta. Tämäkin toki vaihtelee suuresti pelikohtaisesti, missä se vaikein taso saattaa olla liian turhauttava ja sitten taas se toiseksi vaikein onkin liian helppo. Jokatapaauksessa liaan helpolla vaikeustasolla pelatessa saattaa pelaaminen etenkin strategia pelien parissa muuttua nopeasti tylsäksi.

Hyvä esimerkki aikoinaan Ninja Gaiden II, missä pelin läpäisy kahdella alimmalla vaikeustasolla ei tuottanut tuskaa, vaan peli oli juuri sopivan haastava, mutta sitten loikka Path Of The Mentor-vaikeustasoon olikin jo sen verran julma, että en edes ensimmäistä kenttää yrittänyt läpi pelata.

Mutta tosiaan turha sitä on päätä lyödä seinään jos peli tuntuu turhauttavan vaikealta, vaan mielummin sitten valita se helpompi vaihtoehto, vaikka pelin läpäisy olikin silloin jopa liian helppoa, tuleepahan ainakin pelit pelattua loppuun.

Käyttäjän Kuros kuva
Kuros

Itselle pelaaminen on harrastus jonka täytyy sisältää haastetta. Nykyajan pelit ovat "normaalilla" liian helppoja ja juuri sen takia tulee heitettyä astetta ylempi tai täppi vaikeusaste heti kättelyyn. On helpompi ns.masteroida peli, kun haaste opettaa sinut pelaamaan heti. Ymmärrän kyllä sen että ihmiset haluavat pelata pelinsä helpolla tai normaalilla. Onhan se typerää jos yrittää väkisin pelata vaikealla eikä tule mitään. Tappaa ihan varmasti fiilikset peliä kohtaan heti. Jos ei osaa niin ei osaa tai ei koe haluavansa haastetta peliltä.

Käyttäjän Bloob kuva
Bloob

Noh, sitähän varten ne vaikeustasot ovat että niitä käytetään sen oman pelinautinnon löytämiseksi. Itselle nuo normaali-tasot ovat pääasiassa olleet hyviä, välillä tosin jopa puuduttavan helppoja.

Pelijournalistien kohdalla kyllä Snaketuksen kanssa samaa mieltä että kyllä arvostelijan pitää pystyä peliä pelaamaan, tai ainakin näkemään mitä peli kohdeyleisölleen tarjoaa. Jos ei kykene niin arvostelu on syytä luovuttaa toiselle journalistille, ehkä lisäten oma footnote arvosteluun mukaan.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Nykypelit ovat tosiaan suurimmaksi osaksi liian helppoja, joten yleensä valitsen ainakin keskivertoa vaikeamman vaikeustason. Parhaita ovat kuitenkin pelit, joissa vaikeusastetta ei edes voi valita. Silloin tuntuu, että on läpäissyt pelin ja sen vastukset sellaisina kuin kuuluukin, ja oma tulos on vertailtavissa kaikkien muiden pelin pelaajien tulosten kanssa.

Mieluummin käytän kuitenkin aikaa yhden kohdan hinkkaamiseen kuin lasken vaikeustasoa. Kohdan selvittämisestä tuleva riemu ja palkitsevuuden tunne on paljon isompi kuin tunne siitä, että "huijaten" pääsee etenemään pelissä. Silloin tuntee, että on oppinut jotain ja ylittänyt itsensä. Tasoa alentaessa oma kykenemättömyys jää kyrsimään ja kummittelee mielessä jopa läpipeluun loppuun saakka.

Usein myös selvitän etukäteen internetistä, mikä vaikeustaso sopii missäkin pelissä minkäkinlaiselle pelaajalle. Näin osun yleensä oikeaan.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Itse en nauti tippaakaan toistosta, monta peliä on jäänyt kesken vaikean kohdan suorittamisen jälkeen kun touhusta on jäänyt niin paha maku. Prince of Persia Warrior Within hyytyi ensimmäiseen bossiin. Helpommat vaikeustasot ovat säästäneet monta ohjainta hajoamiselta. Mitä turhautuneempi olen sitä huonommin peli sujuu, joten ensimmäisillä yrityksillä on onnistuttava, muuten tulee itselle stoppi.

Oma Spider Man oli sitten sellainen supersankari joka otti pataansa tusinaroistoiltakin monen pelitunnin jälkeenkin, latisti aika paljon supersankari fiilistä. Yksi syistä miksi en äänestänyt vuoden peliksi.

Nostoja