Helmikuun pääkirjoitus: Pelatessa saa olla rehellisesti nössö / Blogit / pelaaja.fi

Helmikuun pääkirjoitus: Pelatessa saa olla rehellisesti nössö

1.02.2019 // Kirjoittanut: Miika Huttunen
21
Pelaaja-lehden päätoimittaja Miika Huttunen

Olen sitä koulukuntaa, joka pelaa lähes kaikki pelit annetulla vaikeusasteella. Vaikka vaikeita pelejä välillä pelaankin, en suuremmin saa nautintoa pelien korkeammista vaikeustasoista edes haastemielessä. Vastaavasti en myöskään ole muuttanut pelejäni helpommiksi, sillä kokisin sen kolauksena ammattiylpeydelleni. Eikö juuri minun pitäisi pelitoimittajana osata pelata niitä pelejä?

Viime aikoina olen kuitenkin joutunut muuttamaan suhtautumistani asiaan. En edelleenkään koe tarvetta nostaa vaikeustasoa, mutta olen ryhtynyt tekemään poikkeuksia helpotuksien kanssa. Kun peli on arvosteltu tai pelaan sitä vain huvikseni, saattaa iskeä tarve vain pelata peli läpi nopeasti. Esimerkkinä tästä ovat Spider-Manin lisäsisältöseikkailut, joiden loppupuolella taistelujen pituus alkoi nyppiä. Ehkä se johtuu vanhentumisesta, mutta jostain syystä olen alkanut tarkastella ajankäyttöäni hieman toisin kuin ennen.

Tiedän, että monista pelaajista Spider-Manin taistelut olivat jo perusvaikeustasolla liian helppoja. Heille lisäosien kähinät taatusti antavat enemmän tekemistä. Helpottaminen kuitenkin aiheutti kohdallani jotain muuta. Vaikka taistelut eivät enää vaatineet niin paljon pelillistä osaamista ja tuoneet sitä kautta onnistumisen tunnetta, helpompina ne muuttuivat uskollisemmaksi kuvaukseksi Hämähäkkimiehen voimista, sillä supersankarin pitäisikin kyetä pieksemään tavallisia ihmisrikollisia pikkurillillään. Nautin taisteluista siksi edelleen, mutta eri tavalla kuin aiemmin.

Kerran helpotusta hakeneena päätin kokeilla sitä myös muissa peleissä. God of War on muutoin osaltani täysin läpipelattu, mutta valkyriakuningattaren pomotaistelu on ollut taidoilleni liikaa. Osaaminen ei yksinkertaisesti riitä, eikä minulla ole enää kiinnostusta käyttää yhtään enempää aikaa osion hinkkaamiseen. Niinpä laskin vaikeustasoa, ja kuningatar kaatui helposti. En voi tietenkään kerskailla tällä saavutuksella, mutta minulle onkin tärkeämpää, että sain häirinneen asian pois päiväjärjestyksestä. Olen siis nyt itseeni tyytyväisempi. Samalla tavalla annoin periksi Pathfinder: Kingmakerissa, jonka loppupuolen jyrkästi nouseva vaikeustaso imi pelistä pois kaiken hauskuuden.

On oikeastaan hämmentävää, kuinka paljon vaikeustason laskemisen hyväksyminen on lisännyt pelaamisen nautintoa. Vaikka en sitä edes tekisi, pelkkä mahdollisuuden hyväksytty olemassaolo vähentää turhautumista jopa tarkoituksellisesti vaikeiden pelien kohdalla. Joskus kannattaa vain olla reilusti nössö, ihan oman itsensä vuoksi.

Miika Huttunen
Pelaaja-lehden päätoimittaja

Pääkirjoitus on julkaistu nyt kaupoissa olevassa helmikuun Pelaaja-lehdessä, jonka sisältöön voit tutustua täällä!

Pelaaja-lehti 197, helmikuu 2019

Kommentit

Käyttäjän gurgi kuva
gurgi

Ei saa kyllä helpoista/normi vaikeusasteista mitään irti, eikä ne pelitaidotkaan ja hermot mihinkään kehity jos ei vastoinkäymisiä pelatessa kohtaa. Get gud ja l2p jne.

Käyttäjän kribmeister kuva
kribmeister

Ainoa peli mistä itelle tullu lähivuosina sellanen fiilis että tää peli vois kyllä haistaa paskan vaikeutensa vuoksi on Prey. Easylle vai mikä story mode olikaan joutu aika nopeeta vaihtaan ja silti koko ajan ihan köysissä. Uskomattoman palkitteva ja loistava peli siitä huolimatta ja tarina kyllä kanto loppuun asti.

Resident evil 2 remakelle kyllä täytyy nostaa hattua koska jotenki aivan täydellinen balanssi vaikeudessa standard modella. Sopivasti ahistaa koko ajan ammusten vähyys ja joka taistelua joutuu hetken miettimään muttei silti tule kuollessakaan sellanen olo että peli ois epäreilu.

Käyttäjän zappah kuva
zappah

Jaa, Soulseista puhuttu. Niiden viehätys on juuri siinä, että peli on kaikille sama ja yhteisö syntyy sen kautta, että kaikki kokeneet sen saman. Vertaillaan sitten miten kukakin mistä pääsi etenemään. Kannattaa myös muistaa, että Soulsit ei oikeasti ole edes vaikeita. Kamoja ja tasoja voi kerätä ja grindata niin kauan että helpottuu.

Omakin ensimmäisen Soulsin läpipeluu meni lähinnä tasoja grindaamalla mutta myöhemmin sama peli on pelattu oikeasti osaten ja taidolla. Enemmän hämmästynyt siitä, että mihin pystyy kun vain menee ja yrittää, kun kohta huomaakin että "jaha, sehän kaatuikin jo nyt".

Itse siis nimenomaan saan onnistumisen elämyksiä kun kehityn pelissä ja pääsen vaikean kohdan ohi. Toki jos tuntuu, että homma on pään lyömistä seinään, niin saatan käydä katsomassa vinkkejä netistä. Usein onkin paljastunut, että olisi pitänyt tietää jotain mitä ei ole hoksannut. Ja liian usein ne on sellaisia "mitenhän tuokin olisi pitänyt tajuta"-juttuja.

Spider-man ja Arkham-pelit, kuten kaikki hack n slash -pelit paranevat nimenomaan sitä myöten kun itse oppii paremmaksi ja dominoi niitä aiemmin muka pahoja vastuksia.

Minulle on kuitenkin yleisesti ihan sama miten muut pelaavat enkä itse kuuluu siihen (jos sellaista on) Souls-porukkaan, joka huutelee git gudia. Olkoonkin että se on kyseisen pelin kohdalla tavallaan totta, niin mieluummin annan vinkin tai pari ja jos ei jaksa niin mikäs siinä. En minullekaan kaikki pelit iske.

Tänään tuli Resident Evil 2 mentyä alle 3 tuntiin läpi todella vähäisillä varusteilla (koska ei ehtinyt hamstrata tuossa ajassa) mutta niukoillakin resursseilla homma oli lopulta ohi. Hardcore lähtee myös tulille jossain vaiheessa.

Mitä taas liian helppoihin peleihin tulee: Dishonoredit piti pelata heti alusta mahdollisimman vaikealla ja silti ne tuntuivat ihan normaalilta. En tajua miten joku voi niitä pitää millään lailla vaikeina peleinä kun hahmo dominoi koko ajan ja kaikkea jos yhtään osaa järkevästi pelata.

Monesti minäkin googlailen etukäteen, että millä vaikeustasolla kannattaa aloittaa. Useammin on joutunut nostamaan ja hyvin harvoin viitsin laskea normaalia alemmaksi. En edes muista milloin olisin laskenut. Tai no, God of Warin aloitin pykälää perustasoa vaikeammalta mutta joku bossi lopulta pakotti tiputtamaan normaalille. Tuntui lähinnä Souls-peliltä mukavalta tavalla mutta sitten meni turhan hankalaksi. Samoin se viimeinen valkyyria. Luovutin ja tiputin normaalista vielä alas muistaakseni. Ei kiinnostanut jauhaa kun oli ainoa tekemätön asia.

Käyttäjän Rokkijani kuva
Rokkijani

Minulla riippuu ihan pelistä. Kauhupelit tai muuten erityisen jännät laitan helpoimmille asteille. Jännittää muutenkin ja sitten jos kuolen toistuvasti samoissa kohdissa vaikeuden takia niin se jännitys menettää toistoissa intensiivisyyttään eikä se ole hyvä.

From Softwaren pelejä on tullut ilman levelitystä pelattua eikä niissä tuntikausien takominen samassa loparissa ole haitannut.

Käyttäjän Teräskäsine kuva
Teräskäsine

Todella harvoin uskalsin ennen pelejä hardilla kokeilla edes sen jälkeen kun olin normaalilla läpäissyt, koska pelkäsin pelin muuttuvan ylitsepääsemättömän vaikeaksi.

Ainoa kerta jolloin aloitin pelin heti hardilla oli eka Dead Space, joka olikin jännä kokemus muutenkin. Muistaakseni peli herätti paljon pelkoa ja ahdistusta, mutta olin iloinen valinnastani juuri siksi. Muuten tosiaan hardiin kosken äärimmäisen harvoin, ei pelkästään enemmän lämää kestävät viholliset kiinnosta pelaamaan peliä uudestaan.

Käyttäjän Refloni kuva
Refloni
Lainaus kribmeister

Ainoa peli mistä itelle tullu lähivuosina sellanen fiilis että tää peli vois kyllä haistaa paskan vaikeutensa vuoksi on Prey. Easylle vai mikä story mode olikaan joutu aika nopeeta vaihtaan ja silti koko ajan ihan köysissä. Uskomattoman palkitteva ja loistava peli siitä huolimatta ja tarina kyllä kanto loppuun asti.

Preyssä perusvaikeusasteet oli toteutettu laiskimmalla tavalla eli sormeilemalla vahinkoarvoja. Vaikeimmalla asteella isommat möröt ottaa muutaman osuman enemmän kaatuakseen, ja vastaavasti pelaajan henki on vähän höllemmässä. Todellinen ero vaikeusasteiden välillä on pieni ja koskee lähinnä avoimia taisteluita. Easy mode ei ole merkittävästi erilainen kuin hard.

Poikkeus on päivityksn mukana tullut Survival-tila, joka oikeasti nosti pelin vaikeutta lisäämällä vuotavan avaruuspuvun ja katkeavien raajojen kaltaisia elementtejä. Normal + Survival on hyvä kombo, jossa vihut ei ole panossieniä mutta saa olla oikeasti varuillaan.

Lähtökohtaisesti otan aina aluksi yhden pykälän normaalia vaikeamman asteen, sen verran on egoa ja luottoa omiin kykyihin. En kuitenkaan yleensä lähde säheltämään vaikeimmalla asteella tietämättä mitään pelin mekaniikoista.

Käyttäjän Vaapukkamehuw kuva
Vaapukkamehuw

Jos pelissä on vaikeustason säätö, niin aika harvoin sitä tulee normaalia ylemmäksi nostettua, ellei peli osoittaudu aivan liian helpoksi – joskin näin tapahtuu yllättävän usein nykypelien kohdalla. Siltikin, kaikkia pelejä ei ole suunniteltu epäonnistuminen ja haaste mielessä, vaan vaikeustason nostaminen tekee pelikokemuksen lähinnä turhauttavaksi tai vaihtoehtoisesti rikkoo immersion, kun joutuu skippailemaan välivideoita ja kuuntelemaan jo kuultua dialogia uudestaan ja uudestaan. Tomb Raiderin rebootin pelasin vaikeimmalla vaikeusasteella, mutten enää muista mikä teki pelikokemuksesta toimivan. Monien muiden pelien kohdalla on tullut tehtyä sama.

Jos jätetään tarinavetoiset räiskinnät pois laskuista, lähtökohtaisesti haluan peliltä jonkinlaista haastetta, että se pakottaa minut keskittymään ja pelkäämään epäonnistumista. Esimerkiksi ensimmäisessä Dark Soulsissa tai Bloodbornessa on minusta vaikeustaso toteutettu hyvin, vaikkei sama lähestymistapa sovi kaikkiin pelityyppeihin. Ne eivät ole kovin vaikeita sinällään, mutta niissä sinun henki on aina veitsen terällä ja huolimattomuus kostautuu melko nopeasti. Tämä tekee pelaamisesta jännittävää, vaikka alla olisi satoja tunteja peliaikaa.

Omalla kohdalla huonosti suunniteltu vaikeustaso voi vesittää pelikokemuksen. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Nier:Automata, joka on joko aivan liian helppo tai aivan liian vaikea. Se myös rankaisee sinua aivan kohtuuttomasti kuolemisesta ja saatat joutua pelaamaan pitkiäkin pätkiä uudestaan. Ihan hyvä peli se silti on, mutta järkevästi suunniteltu haaste olisi tehnyt pelistä vielä paremman ja lisännyt uudelleenpeluuarvoa.

Käyttäjän Turbomuna kuva
Turbomuna

Dunkeylla on ihan hyvä video aiheesta:

https://www.youtube.com/watch?v=MY-_dsTlosI

Käyttäjän Rokkijani kuva
Rokkijani

From Softwaren peleissähän on alkuun aika jyrkkä oppimiskäyrä, jos ei ole vastaavia pahemmin pelannut. Jokunen hyvä treenitunti alle ja hommaa alkaa ns. klikkaamaan. Sitten tarvitaan vain kärsivällisyyttä.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Haaste on yksi ainoita asioita, jotka selkeästi erottavat pelit muista medioista kuten anime-sarjoista ja elokuvista. Siksi vaadin ehdottomasti peleiltä haastetta. Eihän peleihin jaksa edes keskittyä, jos haastetta ei ole. Tekeminen on liian passiivista. Monesti myös pelin syvimmät mekaniikat jäävät hyödyntämättä, jos pelaa liian helpolla vaikeustasolla. Ei vain ole syytä kokeilla kaikkea, kun pelin läpäisee muutenkin.

Muutamia pelejä pelaa helpompinakin, jos niissä on muita selkeitä nautinto- tai hyötytekijöitä, kuten nostalgia tai japanin oppiminen.