Olen sitä koulukuntaa, joka pelaa lähes kaikki pelit annetulla vaikeusasteella. Vaikka vaikeita pelejä välillä pelaankin, en suuremmin saa nautintoa pelien korkeammista vaikeustasoista edes haastemielessä. Vastaavasti en myöskään ole muuttanut pelejäni helpommiksi, sillä kokisin sen kolauksena ammattiylpeydelleni. Eikö juuri minun pitäisi pelitoimittajana osata pelata niitä pelejä?
Viime aikoina olen kuitenkin joutunut muuttamaan suhtautumistani asiaan. En edelleenkään koe tarvetta nostaa vaikeustasoa, mutta olen ryhtynyt tekemään poikkeuksia helpotuksien kanssa. Kun peli on arvosteltu tai pelaan sitä vain huvikseni, saattaa iskeä tarve vain pelata peli läpi nopeasti. Esimerkkinä tästä ovat Spider-Manin lisäsisältöseikkailut, joiden loppupuolella taistelujen pituus alkoi nyppiä. Ehkä se johtuu vanhentumisesta, mutta jostain syystä olen alkanut tarkastella ajankäyttöäni hieman toisin kuin ennen.
Tiedän, että monista pelaajista Spider-Manin taistelut olivat jo perusvaikeustasolla liian helppoja. Heille lisäosien kähinät taatusti antavat enemmän tekemistä. Helpottaminen kuitenkin aiheutti kohdallani jotain muuta. Vaikka taistelut eivät enää vaatineet niin paljon pelillistä osaamista ja tuoneet sitä kautta onnistumisen tunnetta, helpompina ne muuttuivat uskollisemmaksi kuvaukseksi Hämähäkkimiehen voimista, sillä supersankarin pitäisikin kyetä pieksemään tavallisia ihmisrikollisia pikkurillillään. Nautin taisteluista siksi edelleen, mutta eri tavalla kuin aiemmin.
Kerran helpotusta hakeneena päätin kokeilla sitä myös muissa peleissä. God of War on muutoin osaltani täysin läpipelattu, mutta valkyriakuningattaren pomotaistelu on ollut taidoilleni liikaa. Osaaminen ei yksinkertaisesti riitä, eikä minulla ole enää kiinnostusta käyttää yhtään enempää aikaa osion hinkkaamiseen. Niinpä laskin vaikeustasoa, ja kuningatar kaatui helposti. En voi tietenkään kerskailla tällä saavutuksella, mutta minulle onkin tärkeämpää, että sain häirinneen asian pois päiväjärjestyksestä. Olen siis nyt itseeni tyytyväisempi. Samalla tavalla annoin periksi Pathfinder: Kingmakerissa, jonka loppupuolen jyrkästi nouseva vaikeustaso imi pelistä pois kaiken hauskuuden.
On oikeastaan hämmentävää, kuinka paljon vaikeustason laskemisen hyväksyminen on lisännyt pelaamisen nautintoa. Vaikka en sitä edes tekisi, pelkkä mahdollisuuden hyväksytty olemassaolo vähentää turhautumista jopa tarkoituksellisesti vaikeiden pelien kohdalla. Joskus kannattaa vain olla reilusti nössö, ihan oman itsensä vuoksi.
Miika Huttunen
Pelaaja-lehden päätoimittaja
Pääkirjoitus on julkaistu nyt kaupoissa olevassa helmikuun Pelaaja-lehdessä, jonka sisältöön voit tutustua täällä!
Kommentit
Tarkoitin lähinnä sitä, että perusroisto kestää hakkaamista ihan liikaa Hämiksen voimiin nähden ja kun näin ei enää ole vaikeusasteen vaihtamisen jälkeen, lisää se immersiota. Minulla ei itseasiassa olisi ollut mitään sitä vastaan, että vihollisten tekemä vaurio pysyisi tästä huolimatta samana, koska se juuri korostaisi sitä että Hämiksen täytyy silti väistellä, koska ei ole vahingoittumaton. Mutta kukin tavallaan.