Valta ei ole kansalla
Toivoin voivani kirjoittaa pääkirjoituksen tässä kuussa jostain muusta kuin isojen pahojen firmojen isoista pahoista juonista, mutta toisin kävi. Microsoft ilmoitti tammikuun lopulla ostavansa kohuissa ryvettyneen Activision Blizzardin, ja nyt jännitetään enää sitä, laittavatko Yhdysvaltain kilpailuviranomaiset kapuloita rattaisiin. Tähtitieteellinen kauppasumma vastaa Luxemburgin valtion bruttokansantuotetta, ja viimevuotisen häirintäskandaalin säikäyttämät osakkeenomistajat saavatkin nyt kuivata kyyneleensä setelitukkoihin.
Peliliike on herättänyt ymmärrettävästi paljon kysymyksiä, joihin ei välttämättä saada vedenpitäviä vastauksia vielä toviin. Kuluttajat ovat toki huolissaan lähinnä siitä, päästäänkö tulevaisuuden Call of Dutyja ja Diabloja pelaamaan myös PlayStationilla. Työolokohun käänteitä kammoksuen seuranneet haluavat tietää, annetaanko hyssyttelymestari Bobby Kotickin jatkaa yrityskauppojen jälkeen johtoryhmässä. Activision Blizzardin palkollisia puolestaan epäilemättä mietityttää, mahdetaanko heidän ääntään vihdoin kuunnella omistajanvaihdoksen myötä vai äityykö meno kahta kylmemmäksi.
Huolenaiheita on myös meillä. Uutisen yhteydessä on puhuttu paljon siitä, kuinka yritysfuusiot keskittävät taloudellisia ja luovia resursseja tavalla, joka on kuluttajalle loppupeleissä haitallista. Yhä pienempi joukko valtaapitäviä päättää siitä, millaisia pelejä päätyy kauppojen hyllyille ja konsolien levypesiin. Väistämättä tämä tarkoittaa myös, että sama iskujoukko on enenevissä määrin vastuussa myös siitä, mitä medialle ja kuluttajille pelialasta ja sen hengentuotteista ylipäätään kerrotaan.
Mitä suurempi firma on vastassa, sitä korkeampi on nimittäin myös PR-muuri, johon me toimittajat hakkaamme päätämme aidosti merkityksellisten tiedonmurusten toivossa. Maatuskanukkemaisten jättifirmojen koneistossa kaikkien lehdistötiedotteiden ja haastatteluvastausten pitää läpäistä paitsi kehittäjästudion markkinointiosaston myös studion omistavan brändin ja kattoyhtiön tiukka seula. Activision Blizzard oli toki jo alkujaankin mammuttimainen firma, mutta yhtään helpommaksi sanaisen arkun avaaminen ei tulevien kauppojen myötä varmasti käy kenellekään.
Erityisen surullista on, että tällaiset tapaukset väkisinkin etäännyttävät meitä yhä kauemmas niistä, jotka pelejä oikeasti tekevät. AAA-pelien kohdalla pelaajilta tuntuu jo nyt helposti unohtuvan, että niitä kehittävät ihka oikeat ihmiset, joita satuttavat oikeasti Twitteriin milloin minkäkin myöhästymisuutisen tai muun pettymyksen vuoksi viljellyt tappouhkaukset. Väitän tämän olevan suoraa seurausta siitä, että inhimillisyys on häivytetty suuryritysten viestinnästä. Ja niin pahalta kuin se tuntuukin myöntää, myös lehdistö on huolestuttavan trendin edessä pitkälti voimaton. Indiekehittäjät, viimeinen toivomme elää teissä.
Johanna Puustinen,
Pelaaja-lehden päätoimittaja
Pääkirjoitus on julkaistu vain digitaalisesti ilmestyneessä Pelaaja-lehden helmikuun numerossa 230. Pelaaja-lehteä julkaistaan tänä vuonna 11 numeron sijaan 12 numeroa, joista kaksi on täysin digitaalisia.