Huhtikuun pääkirjoitus: Pelinautinto on lähes aina kontekstiriippuvaista / Blogit / pelaaja.fi

Huhtikuun pääkirjoitus: Pelinautinto on lähes aina kontekstiriippuvaista

6.04.2021 // Kirjoittanut: Johanna Puustinen
1
Huhtikuun pääkirjoitus: Pelinautinto on lähes aina kontekstiriippuvaista

Yhden roska on toisen aarre

Nauhoitimme tovi takaperin Pelaajacastin kevätkauden ensimmäisen tukijajakson, jossa muistelimme toimituksen kesken lapsuutemme lempipelejä. Aikamatka menneisyyteen oli mukava tapa viettää iltapäivä, mutta mitä syvemmälle oman pelihistoriani pölyisiin kerroksiin kaivauduin, sitä selvemmäksi itselleni kävi, ettei moni männävuosien suosikeistani kriittisemmin tarkasteltuna oikeastaan ollut kovin kummoinen.

Ajan sanotaan kultaavan muistot, mutta aivan siitä tässä ei mielestäni ole kyse. Vuosien vieriminen ei ole silottanut tökeröitä grafiikoita tai heikkoja mekaniikkoja mielessäni, vaan olen niistä sen sijaan sen verran tietoinen, että ryhdyin muiden kokemuksia podcastissa kuunnellessani hiljaa aprikoimaan, mikä minuun 2000-luvun alun lisenssikammotuksissa edes vetosi. Lapsena ei toki vielä juuri ymmärrä hyvän päälle, mutta aivan kaikkea en voi laittaa kokemattomuuden piikkiin.

Tulin pohdinnassani lopulta siihen tulokseen, että pelinautinto on lähes aina kontekstiriippuvaista. Parhaat pelikokemukset omien elinvuosieni varrelta kietoutuvat tiukasti erilaisiin elämänvaiheisiin ja ihmissuhteisiin, ja voi olla, että jossain toisessa hetkessä olisin voinut olla niistä täysin eri mieltä. Lapsuuden lempipelien muistelu vie luonnollisesti takaisin maitokaakaon makuisiin keskiviikkoiltapäiviin, jolloin pelien laatua tärkeämpää oli tapa, jolla ne kokosivat naapuruston lapset luvan kanssa saman ruudun ääreen. Tuoreempana esimerkkinä taas annettakoon vaikkapa PS5:n Demon’s Souls, joka vei hurjassa intensiivisyydessään ajatukseni tehokkaasti pois hankalasta elämäntilanteesta. Yksikään toinen sarjan peli ei ole koukuttanut minua samalla tavalla, kenties juuri siksi, etteivät ne ole palvelleet läheskään samanlaista tarkoitusta.

Teoriaani tuki tietämättään myös muuan ystäväni, joka tarttui Kingdom Heartsiin suosituksestani ensi kertaa viime kuussa. Vaikka peli on valtavan rakastettu klassikko, jäi tutulleni kokemuksesta käteen lähinnä polttava tarve valittaa vanhentuneesta kenttäsuunnittelusta ja surkeasta rytmityksestä. Sarjan fanina yritin toki parhaani mukaan puolustaa suosikkiani, mutta tiesin hävinneeni taistelun jo ennen kuin pääsin alkuun. Olen itsekin nimittäin huomannut saman ilmiön ennen omaa aikaani ilmestyneiden retropelien kohdalla. Ilman olemassa olevaa tunnesidettä hyväkään peli ei voi tehdä minuun samanlaista vaikutusta kuin 80-luvun nassikkaan, jolle Super Mario Bros. oli ensimmäinen kosketus kunnon videopeleihin.

Tässä piilee myös makuasioista kiistelyn hankaluus. Tiedän itsekin, kuinka vaikeaa toisinaan on olla samaa mieltä esimerkiksi peliarvostelujen kanssa, kun toimittaja tuntuu lähestyvän teosta aivan eri kantilta kuin allekirjoittanut. Toisaalta ajatus on myös omalla tavallaan kaunis: sama peli voi merkitä eri asioita eri ihmisille ja näyttäytyä eri tilanteissa täysin eri valossa. En tosin osaa sanoa, riittääkö sekään oikeasti perustelemaan varhaisten Harry Potter -pelien objektiivista karmeutta.

Johanna Puustinen,
Pelaaja-lehden päätoimittaja

Pääkirjoitus on julkaistu nyt kaupoissa olevassa Pelaaja-lehden huhtikuun numerossa 221.

Kommentit

Käyttäjän Fwank_91 kuva
Fwank_91

Olen pyrkinyt irtautumaan näistä makuasia väittelyistä juurikin siitä syystä että kaikki ei pidä samoista asioista. Puhutaan sitten grafiikoista tai pelattavuudesta kaverin kanssa, aina löytyy jotain marmattamisen aihetta. Puoleen jos toiseen.

Nostoja