En oikeasti seuraa tennistä, mutta silti verkosta osui silmiini mielenkiintoinen linkkivinkki: parhaillaan käynnissä olevassa Wimbledonin turnauksessa on pelattu ennätyspitkä ottelu. John Isner ja Nicolas Mahut olivat pelanneet 10 tuntia, kun heidän pelinsä keskeytettiin pimeyden vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ollut syy, miksi juttu kiinnitti huomioni, vaan The Guardian -lehden toimittajan Xan Brooksin livebloggaus paikanpäältä. Miehen kirjoitukset herättivät huomiota, kun ottelun venyessä tunti toisensa jälkeen hänen raportointinsa alkoi muuttua yhä surrealistisemmaksi ja epätoivoisemmaksi. Hän muun muassa toivoi enkelin laskeutuvan taivaasta ja vievän pelaajat mukanaan Taivaan lepoon ja uskoi pelaajien jossain välissä muuttuneen zombeiksi, jotka saavat energiaa jatkaa peliä yleisöä syömällä. Isner–Mahut-ottelu jatkui torstaina, mutta se oli Brooksin vapaapäivä eikä hän jatkanut kommentointia. Omien loppusanojensa mukaan hän olisi torstaina ”ojassa jossakin”. Kyseinen tajunnanvirtablogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja sen voi lukea täältä.
Koin muutaman vuoden tauon jälkeen taas kokemuksen, jota kutsutaan nimellä E3-messut. Matka alkoi omalta osaltani nihkeästi, sillä tapahtui jotain, mitä en aiemmin ole kokenut: sairastuin matkan aikana. Päivää ennen messujen lehdistötilaisuutta kurkussani oli palava kaktus ja muutoinkin veto oli poissa. Onneksi hotellin kaupasta löytyi moniteholääke, joka helpotti hieman asiaa, mutta lieväksi keuhkoputkentulehdukseksi osoittautunut vaiva teki messujen ensimmäisistä päivistä melkoista taistelua. Ei koskaan enää, kiitos.
Itse messut olivat juuri sitä, mitä muistelinkin: kipeitä jalkoja jatkuvasta seisomisesta ja ravaamisesta paikasta toiseen, kiireistä aikataulua – joka tietenkin messutodellisuuden iskiessä natisi liitoksistaan – silmittömästi pelejä ja valtavaa ihmismassaa, joka velloi joka puolella kuin loputon meri. Messujen koosta kertoo hyvin se, ettei kolmen päivän aikana ole mitenkään mahdollista kokeilla tai nähdä kaikkea haluamaansa.
Yksi kohokohta messuilla oli ohjaajalegenda John Carpenterin tapaaminen. Mies oli paikalla F.E.A.R. 3:een liittyen, jonka käsikirjoittamisessa hän tekijöitä avustaa. Etukäteen oli melko epäselvää, mitä hän oikeastaan tietää peleistä, ja niinpä haastattelutilaisuus alkoi melko varovaisesti. Paikalla olleet toimittajat, minä mukaan lukien, eivät aluksi kehdanneet kysyä asiasta suoraan, mutta epämääräisiin kysymyksiin selkeästi tympääntynyt Carpenter teki lopulta selväksi, että hän tuntee pelit. Mies on pelannut pelejä jo vajaat 20 vuotta ja on etenkin räiskintäpelien suuri ystävä ja muun muassa F.E.A.R.-sarjan fani, joka onkin yksi syy, miksi hän on mukana juuri sen kolmannen osan tekemisessä. Haastattelutilaisuus kuitenkin karkasi pari kertaa tangentille, kun paikalla ollut – yllätys, yllätys – ranskalainen toimittaja alkoi udella Carpenterilta, miksi pelit eivät käsittele vakavia aiheita, kuten holokaustia, tai miksi pelien pitää kestää yli kymmenen tuntia, sillä tarina pitäisi voida kokea vain parissa tunnissa. Joku voisi todeta, ettei Carpenter ole ideaali henkilö vastaamaan tällaisiin kysymyksiin (tai että etenkään jälkimmäinen vastausta kaikessa älyvapaudessaan edes ansaitsisi) ja samaa mieltä hän tuntui olevan itsekin.
Jos ihmettelette, miksen yllättynyt kyseisen toimittajan olleen ranskalainen, niin kyseessä on eräänlainen pelialan stereotyyppi. Syystä tai toisesta juuri ranskalaiset pelitoimittajat tapaavat esittää erinäisissä haastatteluissa tai tilaisuuksia kaikista omituisimmat ja usein myös asiaankuulumattomimmat kommentit. Niinpä ”ranskalaisesta pelitoimittajasta” on tullut eräänlainen käsite ja osittain myös pelätty hahmo.
Messuilta paluu ja sitä seurannut viikko on ollut melkoista hulabaloota, kun kaikki huhkivat hommia lehtien painoon saamiseksi. Juhannuksen jälkeen täällä alkaa kesäaika, jolloin miehistö on vuorottain lomilla ja meno huomattavasti hiljaisempaa. Ainoa uusi peli, jota olen kaiken keskellä ehtinyt testata, on toimitukseen alkuviikosta pudonnut Transformers: War for Cybertron. Toivoin sen salaa olevan viimeinkin hyvä Transformers-peli ja yllätyin positiivisesti, kun se sellaiseksi osoittautuikin. Kyseessä ei silti ole mikään mestariteos, mutta erittäin toimivaa toimintaa pätevällä yhteis- ja verkkopelillä varustettuna. Transformers-faneille on kuitenkin tärkeämpää se, kuinka hyvin peli kanavoi alkuperäisen tv-sarjan henkeä ja ulkoasua. Taidanpa arvostella pelin elokuun Pelaajaa varten, ensi kuulle se ei ikävä kyllä enää mahtunut/ehtinyt.
Nyt lienee kuitenkin aika lopettaa ja toivottaa kaikille lukijoille erittäin hyvää kesää ja hauskaa juhannusta!