Huttusen muuttoblogi

Huttusen odotettu blogi on viimein täällä, mutta lupaa Pelaajacastin tavoin enintään kohtalaista läppää, eikä edes peleistä. Miika kertoo toimituksen muuttohässäkän keskeltä miksei blogin tekeminen ole helppoa ja miksi medusat ovat ulkoavaruudesta.

14.9.2011 22:47

Toimituksen blogit – tai siis hyvin pitkään lähinnä Thomaksen 🙂 – ovat hyvin suosittuja, ja lukijoita selkeästi (jostain syystä) kiinnostaa, mitä me teemme. Thomas on kuitenkin omilla blogeillaan nostanut riman varsin korkealle, etenkin pituuksissa. Minultakin blogeja on toivottu pitkään, mutta totuus on se, etteivät kaikki kykene samanlaiseen tajunnanvirtaan kuin Thomas. Bloggaaminen on taitolaji, jota minä en hallitse enkä edes varsinaisesti halua hallita. Tämä näkyy myös kirjoitustyylissä. Lähes jokainen teksti on minulle melkoista taistelua puristaa ulos, koska yritän ”kirjoittaa” tekstit mahdollisimman valmiiksi päässäni ennen ruudulle siirtämistä. Voivotteluni ja huokailuni siitä, mikseivät jutut kirjoita itse itseään, on yleinen luontoääni toimituksessa.

Yksi syy bloggaamisen puutteeseeni on myös se, että olen varsin varautunut ihminen, enkä yksinkertaisesti halua enkä osaa kertoa asioistani blogissa. Toisekseen, olen varsin huonomuistinen, enkä enää viikon jälkeen välttämättä muista, mitä on tapahtunut, pidemmästä ajasta puhumattakaan! Pitäisi varmaan tehdä muistiinpanoja blogia varten. Lisäksi olen vielä varsin tylsä ihminen, joten ei sitä kerrottavaa nyt muutenkaan niin paljoa ole. Kameraakaan en omista, joten kuviakin on saatavilla vähän heikosti. Painostus on ollut kuitenkin niin kovaa kaikilta tahoilta, että yritetään nyt taas kerran. Onhan siitä edellisestä kerrasta jo muutama vuosi aikaa…


Kuva vanhasta kellaritoimistostamme Töölössä.

Kirjoitan blogia toimistollamme, joka on pakattu muoviin ja on melkoisen hyrskyn myrskyn. Muutamme tällä viikolla uusiin toimitiloihin, mutta sitä ennen pitäisi saada Pelaaja painoon. Vaikka kesä on tullut, rakennuksen ulkosivuremontin vuoksi ikkunat on peitetty. Onneksi pääsemme täältä pian pois. On lievästi örkkimäinen tunne, kun toimistolta poistuttaessa joutuu siristelemään silmiä auringonvalossa, kun luonnonvaloa ei ikkunoista nyt tule. Ja ne porat…

Muutamme siis uusiin toimitiloihin, ja jälleen kerran entistä parempiin. On vaikea uskoa, että Pelaajan alkutaipaleella lehteä tehtiin kaikkien kotoa käsin yli vuoden ajan. Sen jälkeen muutimme kellaritoimistoon, josta siirryimme tänne Museokadulle Etu-Töölössä. Uudet tilat ovat arvokiinteistössä Helsingin keskustassa, ja ne ovat varsin prameat. Aluksi on varmasti hassua tehdä töitä uusissa tiloissa kohta jo kuukauden kestäneen remonttirumban jälkeen.


Fiilistelykuva tulevien toimitilojemme rapun katosta. Klassista menoa, sano.

Olen mielissäni siitä, että toimituksesta löytyy nykyään ns. nuorempi sukupolvi. Alkuperäisen toimituksen ydinryhmä koostuu nykyään Thomaksen lisäksi itsestäni ja Janne P:stä, mutta meidän rinnallemme on noussut lisäksi Eemelin, Janne K:n ja Villen ryhmä. Toki kaikki muutkin täällä ovat yhtä suurta toimitusta, mutta on silti hauskaa, että mukana on uutta verta, joista jokainen on vielä ollut ensin lukijamme.

Erityisen huvittavaa on se, että kuten monet jo varmaan tietävätkin, ei Eemeli erityisesti lämpene scifille tai fantasialle Gears of Waria lukuun ottamatta. Niinpä häneltä aina silloin tällöin irtoaa varsin kylmiä kommentteja kaikenlaisten ”tiarapäiden” jutuista ja peleistä. Japsiroolipeleistä ei miehelle kannata edes mainita. Siksi olinkin varsin yllättynyt, että Eemeli lähti muun toimituksen mukaan uuden Star Trek -elokuvan esitykseen. Tosin kommentit leffasta sen jälkeen eivät sitten yllättäneet. 🙂

Itse pidin uudesta Star Trekistä. Olen aina ollut enemmän Tähtien sota -miehiä, eikä Trek ole koskaan niin kympillä kolahtanut. Kuitenkin uusi elokuva oli mielestäni täydellinen esimerkki siitä, kuinka pahasti vuosien saatossa kulahtaneeseen sarjaan saatiin puhallettua uusia tuoreita tuulia purjeisiin ja avattiin mahdollisuus myös tehdä jatkoa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Näin se olisi pitänyt tehdä, George ”NOOOOOOOOOOOooooooo!” Lucas!


Pyykkösen työpöytä on aivan omassani kiinni. Miehen pöydän katastrofaalinen kaaos aiheuttaa toimituksessa suurta hilpeyttä. Kuvassa se on vielä suhteellisen hyvässä järjestyksessä eikä esimerkiksi ”valu” omalleni.

Elokuvista puhuttaessa pitää mainita eräs erittäin omalaatuinen ja vaikuttava elokuva. Olemme parin kaverin kanssa pitäneet ns. Äijäleffakerhon iltamia, joiden idea on katsoa jokaisen tuoma, jollain tapaa miehekäs tai miehinen, elokuva. Niiden kirjo on ollut varsin värikäs, vaihdellen aina sota- ja toimintaelokuvista erilaisiin taide- ja eksploitaatioelokuviin. Kerhon jäsenillä on varsin erilainen elokuvamaku, ja useimmiten elokuvien katsominen vaatii tietyn annoksen al… mehua, sillä monet niistä täyttävät jonkin kohdalla kriteerin ”eihän tätä selvin päin kestä”.

Elokuva, josta kuitenkin aloin puhua, on ranskalainen Marco Ferrerin leffa vuodelta 1973 nimeltä La Grande Bouffe. Se kertoo yksinkertaisesti neljästä arvovaltaisesta miehestä, jotka lähtevät viikonlopuksi kartanoon syömään itsensä hengiltä. Toki elokuvassa on kyse paljon muustakin, mutta itse mässäilyllä on mielenkiintoinen vaikutus katsojaan.

Leffan katsominen on varsin piinaava kokemus. Kaverit eivät siinä vedä napaansa mitään kahden euron einessafkaa, vaan ranskalaisen keittiön herkkuja kilokaupalla. Kaiken kruunaa valtava, kolmesta eri patéesta tehty kakku. Alun herkuttelua katsoessa tulee pakostakin valtava nälkä, ja jotain on pakko syödä. Kuitenkin leffan edetessä mässäily alkaa vaikuttaa myös katsojaan, ja jatkuva safkan survominen naamaan tv-ruudussa alkaa vähitellen yököttää. Vaikka itse ei katsoessa söisi mitenkään ylenpalttisesti, elokuvan lopulla tuntuu siltä, että halkeaa. Hauska psykologinen seikka, jota jokainen voi itse kokeilla elokuvan katsomalla. Suosittelen. On tosin myös syytä mainita, että leffa on sen verran raadollinen, että ikäraja on K-18.


La Grande Bouffe on hyvin saatavilla dvd:llä.

Koska kirjoitusaiheeni alkavat olla lopussa, yritän turvautua tajunnanvirtatekniikkaan. Luvassa on siis juttua kuvottavasta luonnosta…

Kuten jotkut ihmiset – ja etenkin toimiston väki – tietävät, en erityisesti pidä selkärangattomista merenelävistä, etenkään meduusoista. Lähes kaikki, mitä merenpohjasta löytyy, etenkin syvämerestä, on kuin suoraan H. P. Lovecraftin kirjoituksista. Koska se, mikä inhottaa, kuitenkin kiehtoo, olen lukenut noista kuvottavista ja iljettävistä meren muukalaisista melko paljon ja katsonut muutaman dokumentin, jotka ovat tietenkin minulle kauhuelokuvia. En tylsistytä ihmisiä liikaa, mutta mainittakoon niistä pari mielenkiintoista seikkaa: myrkkysolut ja kuolemattomuus.

Eräs meduusalaji kuuluu maapallon ihmisille myrkyllisimpiin olioihin. Näiden pirullisten olentojen vaarallisuus selittyy niiden yhtä pirullisilla myrkkysoluilla, jotka ovat biomekaanisesti varsin nerokkaita. Meduusan jokaisessa lonkerossa on valtavasti näitä myrkkysoluja, joista jokainen on eräänlainen biologinen harppuuna. Kun solun värekarva havaitsee potentiaalisen saaliin lähietäisyydellä, se laukaisee itsensä ja läheiset saman ”patterin” solut. Ne ampuvat jokainen pienen piikin, joka on kiinni ohuessa suonessa, jota pitkin solu pumppaa myrkkynsä piikin kärjen kautta uhriin. Kaikessa meduusojen kuvottavuudessakin tällaista luonnonmekanismia on vain pakko ihailla. Hipaisukin on kohtalokas, koska se tarkoittaa, että olet silloin saanut satojen myrkkysolujen myrkyt sisääsi.

Tätäkin mielenkiintoisempi on kuitenkin erään Välimeressä elävän meduusalajin kuolemattomuus. Menemättä sen tarkemmin näiden ällötysten inhottavaan lisääntymistapaan, kerrottakoon, että kyseinen lajike kykenee muuntautumaan tarvittaessa edestakaisin syntymämuotonsa ja aikuismuotonsa välillä. Samalla se myös uudistaa solunsa eikä näin käytännössä vanhene lainkaan, vaan se voi elää vaikka ikuisesti, kunhan ravintoa löytyy eikä kukaan uhkaa sitä. Jos tämä ei riitä todistamaan, että meduusat ovat suoraan toiselta planeetalta, niin sitten ei mikään. Hyi. Niin, ja lisättäköön tähän nyt vielä, että tietenkin japanilaiset syövät näitä kammotuksia. Kuinkas muutenkaan.


Suurten muinaisten palvelija Yuggothista. Tuleva ihmisuhri etualalla. Tietämättömien mielestä kuvassa on vain harmiton jättiläismeduusa!

Koska tähän loppuun olisi hyvä saada jotain peliaiheistakin, niin meduusoista saankin (hataran) aasinsillan kasveihin ja sieniin. Olen nimittäin pelannut melkoisesti Pegglestä tutun kasuaalipelien tekijän PopCap Gamesin Steamista ladattavaa uutuutta Plants vs Zombies. Kyseessä on tuore ja humoristinen versio tutusta Tower Defense -pelistä. Tällä kertaa puolustetaan kotitaloa zombihyökkäykseltä yöllä ja päivällä erilaisten kukkien, kasvien ja sienien avulla. Pelissä on kasuaalipeliksi todella paljon sisältöä ja monipuolisuutta, ja se on hyvin koukuttava – vielä yksi kenttä -ilmiö on sen kohdalla varsin yleinen. Testatkaa ihmeessä vaikka demoa!


Plants vs Zombies on pulmapelien aatelia.

Koska pora alkoi taas laulaa yläkerrassa, lienee hyvä lopettaa tähän. Ehkäpä seuraava blogini ilmestyy jo vähän nopeammin…

Lisää luettavaa